Nyt tulee muistelot ehkä matkani hienoimmista päivistä. En ollut osannut haaveilla Himalajan vaelluksesta kovin pitkään ja yhtäkkiä olenkin tehnyt 28 päivän vaelluksen. Oli todella vaikea päättää kuvia ja juttuja mitä kertoa. Eiköhän tästä kuitenkin hyvät vibat välity.

Kathmanduhun saavuin huhtikuun 9. päivän iltana. Unien jälkeen suuntasin hakemaan vaellusluvat. Onneksi olin sen verran lukenut oppaita, että huomasin, että luvat pitää hankkia. Vaelluskaverien löytäminen oli yksi asia, mikä jännitti kovasti. Lupatoimistolla tapasin onneksi hollantilaisen Simonin. Hänellä oli myös Annapurnan ympärivaellus mielessä ja sovimme, että lähdemme reissuun yhdessä. Simon oli valmistautunut matkaan hyvin ja niinpä oli mukava lyöttäytyä hänen seuraansa. Hankimme liput sunnuntaiaamuksi bussiin, jonka kyydissä pääsemme vaelluksen aloitukspaikkaan Besisahariin. Ostin itselleni edullisesti lämpimämmän makuupussin ja fleecetakin, varautuen vuoriston kylmiin öihin. Kävin myös hiukan tutustumassa kaupungin nähtävyyksiin.

Sunnuntaina suuntasimme bussille ja totesimme, että maksoimme hiukan ylihintaa, sillä menopelinä oli paikallisbussi. Matka sujui kuitenkin mukavasti. Vaikka Nepalin bussit ovat aika rupuisia, on niissä TV ja matkan aikana katselleen musavideoita ja elokuvia. Seitsemässä tunnissa paikallisten naisartistien naukumiseen ehtii jo kyllästyä.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme vain pari tuntia. Maisemat olivat kuitenkin mukavat ja lumihuippujakin vilahti kaukaisuudessa. Majatalolla tapasimme argentiinalaiset Marion ja Santin, jotka tiedustelivat vaeltaisimmeko yhdessä. Näin olin siis saanut kasaan sopivan kokoisen porukan kuin itsestään.

Toinen vaelluspäivä alkoi sateisena.

Santi, Mario, Simon ja pitkätukka.

Vuorilla näki toinen toistaan hienompia vesiputouksia.

Majatalon huone

Reitin profiili, etäisyydet niin tunneissa kuin kilometreissä.

Kilometrejä ei oikeastaan seurattu ollenkaan, vaan lähinnä korkeutta ja kävelyetappien aika-arvioita.

Marion Goprolla saatiin hyviä yhteiskuvia.

Reitillä on paljon isoja riippusiltoja. Sisäinen Indiana Jones juhli ja hyräilin mielessäni The Raiders Marchia.

Meikä tallusti yleensä porukan viimeisenä, jotta sain rauhassa pysähdellä ottamaan kuvia ja fiilistellä maisemia. Sormuksen Ritarit -tunnelmissa mielessäni soi kyseinen teema.

Polut olivat välillä aika haastavia ja reunalta oli melkoinen pudotus.

Postikorttimaisemissa on helppo hymyillä.

Maanvyöry oli tukkinut tien, eivätkä jeepit päässet kulkemaan. Maanjäristykseen tämä ei kuitenkaan liittynyt.

Hienosti muodostunut seinämä.

Todella idyllinen huone.

Näkymä majatalosta.

Pääsimme seuraaman, kun kyläläiset kisailivat jousiammunnassa. Länsimaiset varotoimenpiteet eivät olleet kovin suosittuja. Tarkkana sai olla, ettei ollut tulilinjalla, kun ampumasuunta vaihtui välillä. Tuohon pieneen rinkulaan koittivat osua.

Rukousviirejä näkyy paljon...todella paljon.

Aamukuudelta vieraillimme kylän temppelin seremoniassa.

Välillä polulta löytyi tällaisia.

Hiljalleen nousimme yli 3000 metriin.

Välillä seurueemme kasvoi.

Karvaisia kavereita löytyi myös Nepalista.

Rauhoittumista auringon laskiessa.

Aamu Manangin laaksossa.

Suositellaan, että Manangissa (3500 m) pidetään välipäivä, jotta keho ehtii sopeutua ohuempaan ilmaan. Seurueemme jäsen sai ripulin, joten me pidimme kaksi päivää taukoa. Toisena päivänä teimme 200 metrin nousun läheiselle kukkulalle.

Vuoristotaudista varoiteltiin paljon ja itsekin sain pientä päänsärkyä 4000 metrin jälkeen. Mariolla oli ylimääräisiä oireita ehkäiseviä pillereitä, joten päätin ottaa niitä, jottei matka tyssää turhan takia. Thorung La solan 5400 metrin korkeus aiheuttaa joillekin niin kovat oireet, että heidät pitää lennättää helikopterilla hoitoon. Noin kerran viikossa joku vaeltaja joutuu kopterikyytiin. Viimeisessä majatalossa, ennen odotettua Thorung Lan ylitystä, kävin mielessäni läpi sitä, kykenenkö seuraavan päivän haasteisiin. Mittasin leposykettä, joka oli normaalia korkeampi, mutta ei kuitenkaan yli sataa. Uskoin, että kroppani pelaa hyvin, mutta varma en tietenkään ollut. Mitä korkeammalle menimme, sitä huonommin myös nukuin. Herätys oli neljältä ja en nukkunut kuin ehkä kolme tuntia ja heräsin jo puolilta öin. 

Aamu sarastaa ja lähtö lähestyy. Tällaista jännitystä en ollut hetkeen kokenut.

Polku oli välillä todella vaarallinen.

Päivän aikana näkyi monia ryhmiä.

Kävely oli todella rankkaa. 5400 metrin korkeudessa happea on vain puolet merenpinnantasoon verrattuna. Välillä saattoi vain arvailla, kuinka paljon matkaa korkeimpaan kohtaan on. Hetkittäin laskin 20 askelta ja pidin tauon, jotta jaksoin edetä. Jotkut painelivat menemään ilman sen kummmepaa väsymystä. Pidin myös seuraa eräälle, joka kärsi ripulista.

Melko lähellä "huippua".

Maagisesti voimat palautuivat, kun heitti rinkan lumeen reitin lakipisteellä. Nousua oli muutaman tunnin aikana tullut noin 1000 metriä. Matkaa oli kokonaisuudessan takana tässä kohtaa noin 110 kilometriä.

Seurueemme oli tuplaantunut viimeisten päivien aikana hollantilaisen, israelilaisen, sveitsiläisen ja itävaltalaisen ansiosta.

Alaspäin laskeutuessa osa valitsi pyllymäen. Itse en viitsinyt housujani kastella.

Perillä majoituksessa Simon tarjosi minulle drinkin, hävittyään itse haastamansa kisan siitä, kuinka paljon vesipullo maksaa viimeisessä majatalossa ennen korkeinta kohtaa. Hän valitsi itse 150 rupiaa ja minun oli helppo sitten ottaa 160. Kaupungissa vesi maksoi 20 rupiaa litralta, mutta mittauspisteessä se maksoi 320 rupiaa.

Ravintolan eväät olivat kuulemma loistavat, mutta emme mahtuneet majoittumaan huoneisiin, joten jakkiburgerit jäivät testaamatta.

Solan jälkeen maisemat muuttuivat aavikkomaisiksi.

Poseerausta jossain.

Välillä tuli niin vahvat Sormusten Herra fiilikset, että terästin tunnelmaa leffojen soundtrackeillä. Kyseinen vuoren assosioin Minas Tirithiin.

Joskus oli ruuhkaa tiellä.

Kylä majatalon katolta katsottuna.

Liftasimme myös traktorin peräkärryn kyytiin...kovin kauaa emme ryskytyksessä viihtyneet.

Maanjäristys tapahtui istuessamme tällä terassilla. Olin juuri kirjoittamassa tilaustani ylös, kun isäntä juoksi ulos ja hätisti meidät kadulle. Ajatukseni oli, että keittiössä on räjähdysvaara tai jotain vastaavaa. Hetken päästä selvisi, että muut olivat tunteteen tärinän ja ymmärsivät mitä juoksimme karkuun.

Kävely kuitenkin jatkui kauniissa maisemissa, eikä seurueemme ollut erityisen huolestunut, vaikka sen verran saimme netistä tietoa, että 7,8 richterin järistys oli totta.

Seuraavana päivänä pari jätkää tunsi jälkijäristyksen ja suojauduimme riippusillan alle, kun pari pikku kiveä tuli rinnettä alas. Tämä sai pientä jännitystä ja spekulointia aikaiseksi. Tosin minulle naureskeltiin, kun en tuntenut mitään ja jonkun mielestä otin tilanteen vähän turhan rennosti. 

Maisemat muuttuivat vehreämmiksi, mutta jätkät kiihdyttivät vauhtiaan. Päätin jättäytyä seurueesta, jotta voin rauhassa ihastella lumoavaa luontoa.

Päätös jättäytyä yksin oli oikea. Sain rauhassa nauttia maisemista ja yksinolosta. Illalla lähetin viestin majatalon puhelimesta Suomeen ja ilmoitin olevani turvassa. Näin myös uutiskuvaa. Oli surullista nähdä rauniota ja läheistensä menettäneiden tuskaa. Itselleni ilta oli kuitenkin yksi matkan tärkeimpiä, koska inspiroiduin häpeätutkija Brene Brownin kirjasta niin paljon, että moni asia loksahti mielessäni paikoilleen. Myös ruoka oli majatalossa erinomaista ja tämä aamupala oli erityisen maukas.

Seuraavana päivänä kävelin rauhassa kylään, jossa pojat majoittuivat.

Kävelin suoraan Tatopanin kuumalle lähteelle ja siellä pojat jo olivatkin kylpemässä. Yksi päätti lähteä Kathmanduhun ja niinpä minä vaihdoin takaisin Simonin kämppikseksi. Kuumaa lähdettä oli odotettu ja olihan se todella miellyttävää istukella lämpöisessä vedessä.

Majatalossa oli wifi, joten vastailin moniin viesteihin, joita olin saanut somessa yms. Vietimme vielä toisenkin päivän nauttien kuumasta lähteestä. Olimme enää 1200 metrin korkeudessa, mutta seuraavaksi alkaisi uusi nousu kohti Poonhilliä, joka on 3200 metrissä.

Maisemat olivat komeita ja olin todella fiiliksissä.

Vaikka kävelinkin yleensä hiukan jäljessä, niin tauot ja illanvietot ryhmän kanssa olivat  nautinnollisia. Olin todella onnekas, kun löysin näin hyvän porukan jakamaan ikimuistoista kokemusta.

Perillä Ghorepanissa. Seuraavana aamuna olisi toivon mukaan luvassa loistavat näkymät vuorille. Yhteistä matkaa oli taivallettu reilut 200 kilometriä.

1.5. nousimme varhain ja kipusimme Poonhillille katsomaan auringonnousua. Näky oli mahtava. Koska en voinut vuorilla mukavasti kirjoittaa, päätin tehdä videotervehdyksen, jos vaikka pystyisin sen lataamaan nettiin.

Videosta tulikin hyvä. Siinä välittyy paljon sellaista, mitä en mitenkään olisi osannut kirjoittamalla ilmaista. 20 päivän aikana olin ehtinyt luomaan hyvän yhteyden kavereihin ja olin haikea, koska tiesin, että tänään tiemme eroavat.

Viimeinen yhteiskuva.

Ei ollut helppo päätös jäädä yksin, kun olisin voinut myös lähteä kaverien mukaan. Tunsin kuitenkin, etten halua jättää vuoria vielä. Kirjoitin postikortteja Suomeen, nautiskelin aurinkoisesta päivästä ja hyvästä ruoasta. 

Seuraavana aamuna vilkaisin karttaa, kun pari polulta tuttua ihmistä olivat yhtä aikaa syömässä. Huomasin, että voisinkin vielä hiukan kiertää, ennen kuin laskeudun takaisin kaupunkiin. Minulla ei ollut mitään karttaa, mutta olin tutkaillut menoa sen verran, että totesin vaeltamisen yksin olevan melko turvallista ja ettei karttaa tarvitse. Kun aloitin kävelyn yksin, tunsin kuinka mahtavaa on olla taas vapaa. Olin innoissani ja mieleni tuotti koko ajan uusia visioita, joita kirjailin muistikirjaani ylös.

Hienoa muistella näitä hetkiä. Tämä retki ei unohdu. Seuraavaksi kirjoitan seuranneista kahdeksasta päivästä, jolloin nousin yksin Annapurnan perusleiriin 4100 metrin korkeuteen.

Allekirjoittanut saapui Suomeen 28.5. Himalajalla syntyneet ajatukset laittoivat vireille pohdinnan kotiinpaluusta ja meditointikurssilla vahvistui tunne, että on aika lentää Suomeen. Nähtäväksi jää, onnistunko muuttamaan syntyneet visiot konkretiaan. Matkablogi tulee täydentymään vielä Nepal trilogialla Annapurnan ympärivalleus - Annapurnan perusleirin valloitus - Vipassana meditointikurssi. Nyt tarina jatkuu huhtikuun alkupäiviltä Thaimaasta.

Olin siis päätynyt siirtymään Rayan saarelta Koh Yao Noi saarelle. En jaksanut pahemmin tutkia asioita, vaan lähdin soitellen sotaan. Jätettyään kuvaustiimin lentokentälle, taksikuski heitti minut laiturille, mistä paattien pitäisi kulkea. Sattumalta tulin juuri sopivaan aikaan ja pikavene juuri lähdössä. Vaikka en pikaveneestä kovin välitä, hyppäsin kyytiin. Matka olikin mukava, kun istui keulassa, eikä moottorien möly haitannut. Maisemat olivat kauniit ja pääsin taas virittäytymään rentoon seikkaulu tunnelmaan. Noin puolen tunnin huristelun jälkeen saavuimme saarelle. Tuttuun tapaan en tarttunut syöttiin ja ottanut tarjottua autokyytiä vastaan. Palloilin laiturilla ja mietin, että mihin tästä lähden. Valkoinen nainen tuli neuvomaan, että kannattaa hypätä auton lavalle, jotta pääsen sinne, missä on majoituksia tarjolla. Hyppäsin kyytiin ja auto vei ensin naisen hänen ravintolaansa. Jäin kyytiin ja ihmettelin, että mihin päädynkään. Lopulta pääsimme rannan tuntumaan ja näkyi vuokramökkejä. Kuski jätti minut paikkaan, jota hän kehui halvaksi. Mökit olivat mukavat ja hintakin ok, mutta päätin vielä tutkia tarjontaa ja hintoja. Viimeinen mökkikylä tarjosi parhaan hinnan ja mökkikin oli todella siisti.

Sesonki oli selkeästi ohi ja saarella oli todella rauhallista. Rannoilla loikoilusta en niin välitä, mutta kun puihin oli mukavasti kiinnitetty riiipukeinoja pitkin rantoja, oli niissä todella mukava loikoilla. Oli Rayalta ottanut mukaan Kerro minulle Zorbas kirjan, joka takakannellaan puhutteli minua. Se olikin todella osuvaa tekstiä. Kertoja on lukutoukka, joka miettii liikaa ja jarruttelee eloaan. Zorbas taas elää hetkeen heittäytyen, nautiskellen elämän tarjoamista mahdollisuuksista. Samoja teemoja käsittelen itseni kanssa. Uppouduin kirjan tunnelmiin ja olisikin ollut hieno nauttia kreikkalaisia eväitä. Mieleeni tuli Rakkautta ennen keskiyötä elokuvan kohtaukset, joissa vietetään aikaa yhdessä, keskustellaan elämästä ja syödään hyvin. Inspiroiduin kirjasta jopa siinä määrin, että yhtenä iltana hain kaupasta paikallista halppis rommia Samgsomia ja ostin myös askin tupakkaa. Sitten menin katselemaan öistä merta riippukeinusta ja nautin eväistäni.

Kyseessä oli itse asiassa ensinmäinen ns. puhdas tupakointi. Jazz-tupakkaa on tullut testattua, mutta tavallisia savukkeita ei ole tullut sauhuteltua. Ihmettelinkin, kuinka kukaan polttaa, kun eihän tämä maistu miltään, eikä kyllä tunnu nikotiinin vaikutuskaan. Nörttinä googlasin mitä savukkeestani sanotaan. Selvisi, että Marlboro Gold on mauton ja vähänikotiininen sauhuke sosiaalisen tuprutteluun. Rommi kuitenkin toimi ja jostain syystä innosituin lataamaan Spotifysta mm. Frank Sinatraa, jota en ole aiemmin kuunnellut. Fiilistelin terassillani Frankin tahtiin ja vastasin ystäväni lähettämään mailiin.

Pikkuruinen gekko ei paljon pelännyt ja kiipesi polvelle.

Vuokrasin saarella pyörän neljäksi päivää. Pääsin kerran polkemaan saaren ympäri, mutta kun illalla lähdin kohti kylää, puolessa välissä rengas tyhjeni. Iso ruuvi oli puhkaissut renkaan ja ruokaretki vaihtuikin talutukseen takaisin. Seuraavana päivänä selvisi, että minua rokoketaan renkaan puhkeamisesta. Pääsimme sopuun ja palautin pyörän päivää aiemmin, etten joutunut maksamaan lisää. Se olikin hyvä ratkaisu, sillä vuokrasin viimeisenä iltana kajakin ja meloin lähistöllä sijaitsevalle saarelle. Se olikin todella kiva retki. Saarella oli hieno hiekkaranta. Pientä saarta komisti myös komea ”vuori”, jolle kiipesin katsomaan auringonlaskua. Todella mahtavat näkymät ja olin erittäin vaikuttunut Thaimaan hienoista saarista, jotka nousevat jyrkkinä merestä. Pimeässä meloin takaisin omalle saarrelle.

Jonkun mietteet hiekassa

Pääsiäisenä ystäväni järjestivät perinteisen kokoontumisen ja seurasin Facebookista valmistautumista. Olisin mielelläni ollut mukana ja lähetinkin videotervehdyksen väelle. Olin saarella lopulta kuusi yötä ja lopulta tajusin, että en ollut koko matkani aikana ollut niin pitkää aikaa yksin. Päivät menivät täysin hengaillessa, lukiessa, kirjoittaessa ja aamuisin meressä pulahtaen. En tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Joogakin onnistui vasta viimeisenä aamuna. Ymmärsin, että olin työkeikalla käyttänyt niin energia- kuin sosiaalisuusvarantoni ja ne olivat latauksen tarpeessa. Saari olikin mainoa siihen, koska ei siellä paljon muita ihmisiä ollutkaan.

Lentoni Nepaliin lähti Bangokista, joten viikon löhöilyn jälkeen piti jatkaa matkaa. Halusin viettää pari päivää Bangokissa, koska en ollut siellä koskaan ollut. Olin jälleen laiska ennakkosuunnittelun suhteen, mutta hyvin onnistui venekyyti mantereelle, bussikyyti asemalle ja yöbussi määränpäähän.

Huonosti nukutun bussimatkan jälkeen saavuin pimeässä aamuviideltä järkyttävän kokoiseen asemakompleksiin. Tunnin verran herättelin itseäni ja koitin keksiä mitäs sitten. Taksia en periaatteesta halua käyttää, jos muitakin vaihtoehtoja löytyy. Lopulta keksin, että Khaosan Road on se paikka, mitä Bangkokissa hehkutetaan reppureissaajien paikaksi. Löysin paikallisbussin, jolla pääsi Khaosanilla ja hinta oli jälleen kerran lähes ilmainen. Viikon yksinolon jälkeen oli sellainen fiilis, että olisi taas hauska tavata ihmisiä. Sattumalta bussissa juttelin erään sveitsiläisen pojan kanssa ja koska määränpää oli sama, päätimme etsiä yhdessä majoitusta.

Päädyimme samaan hotelliin ja sovimme, että unien jälkeen menemme syömään. Kävimme syömässä ja sitten lähdemme palloilemaan pitkin katuja ja kaupunkia. Khaosan Road on todellinen valkoisen miehen paikka, sillä siellä on niin paljon turisteja, että tuntuu kuin olisi jossain ihan muualla. Paikalliset ovat vähemmistönä muutamilla kaduilla.

Hengailimme pitkin päivää ja höpötelimme elämästä. Kaveri kertoi suunnitelmistaan perustaa mobiilipeliyritys kaveriensa kanssa. Kannustin häntä tavoittelemaan unelmaansa ja tarttumaan mahdollisuuteen, vaikka lopulta homma ei lähtisikään lentoon. Kerroin myös omista pohdinnoistani sen suhteen, jatkanko matkailua vai lähdenkö kenties Intiaan opiskelemaan. Jossain kohtaa iltaa tuntui siltä, että Intiaan lähtö on aika selkeä juttu, kun asiaa oli siinä melko perinpohjaisesti puitu.

Minulla oli repussa mukana rommipullon puolikas ja siemailimme sitä illan pimetessä. Päätimme hakea kaupasta lisää ilolientä ja lopulta pörräsimme ympäri Khaosania. Pikkutunneilla siirryimme klubille tanssimaan. Minä en tanssilattialle ole ennen astunut, mutta viime kesäsä aloin jostain syystä jortsuilemaan yksin mökillä ja pikku hiljaa kehitys johti siihen, että nyt hötkyn hassusti peilipallon alla ihan pelkästä tanssimisen ilosta. Parisen tuntia esiteltyämme parhaita liikkeitämme, lähdimme takaisin kohti hotellia. Seuraavana päivänä kävimme vielä yhdessä aamiaisella ja sitten kaverini jatkoi matkaa.

Itselläni oli vielä yksi tehokas päivä ja lähdin kiertämään kaupunkia. Ei ollut mitään erityistä, mitä olisin halunnut nähdä. Otin vesibussin ja seuraavaksi päätin kokeilla ilmajunaa. Päädyin johonkin ostarille, ostin vihkon ja kyniä sekä päätin lähteä takaisin kotinurkille. Fiilistelin Khaosanin nurkilla vielä pitkin iltaa ja päätin ottaa tunnin jalka hieronnan. Se olikin fantastinen ja hyvää hellimistä jaloille ennen Nepalin vaellusta.

Seuraavana aamuna oli aika suunnata kohti lentokenttää. Lensin ensin Kuala Lumpuriin ja neljän tunnin jälkeen kohti Kathmanduuta. Koneessa jännitys hiipi esiin, sillä uuden maan lisäksi oli luvassa vaellusta todella korkealla. Löytäisinkö seuraa vaellukselle helposti, miten kroppa kestää, mitä varusteita tarvitsen korkeuksiin? Paljon kysymyksiä pyöri mielessä. Ensimmäistä kertaa matkalla olin menossa tekemään jotain, mihin liittyi selkeitä terveydellisiä ja fyysisiä riskejä. Olin ostanut Bangkokista varuiksi antibioottikuurin, jos satun sairastumaan vuoristossa pahaan mahatautiin tms.

Saavuin Kathmanduuhun ennen puolta yötä. Viisumin hankinta sujui helposti ja parin tytön kanssa otimme taksin kimppaan. Tällä kertaa olin varannut majoituksen etukäteen, sillä en halunnut lähteä etsimään majapaikkaa keskellä yötä uudessa maassa. Taksikuski löysi lopulta hotellini. Se oli todella halpa, mutta omat kriteerini täyttyivät.

Seuraavassa numerossa valmistautumista vuorille, fyysistä haastetta ja mukavia uusia ystäviä. Tietenkin matkalla tuli myös maisemia, jotka saivat miehen kyyneliin. Kun aloitin vaelllusten harrastamisen, en osannut ajatelle, että vaeltaisin Himalajalla. Yhtäkkiä olinkin siellä ja kävelin poluilla, jollaisista olin mielikuvissani haaveillut.

*Tällä hetkellä olen Nepalissa ja valmistaudun huomiseen bussimatkaan kohti Annapurna Circuit reitin lähtöpistettä. Muutama viikko varmaan reissulla menee, riippuen kuinka paljon innostun kävelemään.  Luultavasti olen myös katveessa kaikelta viestiliikenteeltä. Syvänmielensukeltajaa lukeville löytyy pari uutta bloggausta.*

Istuskelen Bangkokin legendaarisen Khaosan Roadin nurkilla. Fiilistelen parin viikon takaisia, Martina ja hengenpelastajat sarjan toisen tuotantokauden kuvauksista kauniilla Raya Yain saarella. Mitä tapahtuu, kun siirryt ashramin henkisistä pohdinnoista ja peittävästä pukeutumiskoodista viettelysten saarelle, jossa ei paljasta pintaa peitellä povipommien kirmatessa pitkin rantaa? Tavallaan oli kyseessä vain muutto aikuisten kesäleiriltä toiselle. Molemmissa on majoitus järjestetty ja ruokahuolto pelaa. Löytyy kivoja kavereita ja vähän pitää jotain tehdäkin.

Rayan rantojen kutsu kaikui...

Lensin Phuketiin Singaporen kautta. Välilaskun aikana tein bussikierroksen Singporessa ja Intian jälkeen se tuntui todella steriililtä ympäristöltä, moderneja rakennuksia, ei roskia, ei liikennekaaosta. Intia tuntui varsin elävältä ja sielukkaan rosoiselta paikalta, tähän rahakkaaseen kiiltokuvakaupunkiin verrattuna.

Olin Phuketissa torstai-iltana ja yövyin lentokentän lähellä. Kilpailijat ja muu tuotanonväki saapuisivat perjantai aamuna. Kävin syömässa ja ajoin partani pois, nuorentuen taas muutaman vuoden. Ajattelin, että Thaimaan rannoista ja lämmöstä voisin nauttia vaihteeksi siloposkin. Tuntuu aina yhtä oudolta, kun parran takaa paljastuu erilaiset kasvot.

Jesse-look vaihtui junnu-lookiin

Jännitin melkoisen paljon. Tapaan paljon uusia ihmisiä, sillä vain yksi kuvausryhmästä on kouluajoilta tuttu tyyppi. Kuinka sulaudun porukkaan? Osaanko olla enää ihmisten ilmoilla ashramin kuplan jälkeen? Kuinka paljon tulee ongelmia työkalujen kanssa, sillä itselleni aiheuttaa suurta stressiä, kun radiolähettimet eivät kunnolla pelaa? Yleensä niiden kanssa on aina jotain häiriöitä. Mieitn myös, pitikö itsensä tännekin ängetä, kun olisin voinut vain jatkaa rentoa reissaamista.

Rayan pääranta

Halusin työkeikalle lähteä, koska olen haaveillut työskenteleväni joskus jossain lämpöisessä. Suomessa on tullut niin paljon työskenneltyä kovissa pakkasissa, joten olisi mukava kokeilla toista ääripäätä. Rayan saari oli tuttu entuudestaan, koska olin mukana vuosi sitten kuvauspaikkoja katsastamassa. Silloin jo ajatus kävi mielessä, mutta kalenterista löytyi jo täytettä. Samalla reissulla ajauduin myös suorittamaan sukelluskurssin Raya Diversilla. Mielessäni oli siis myös mahdollisuus päästä sukeltamaan vuoden tauon jälkeen. Raya Divers oli mukana tuotannossa, joten tiesin, että sukellukset olisivat mahdollisia sopuhintaan, kunhan aikaa vain löytyisi. Eikä tietenkään pieni lisä matkakassaan haittaisi. Itse ohjelmakin oli varsin tuttu, sillä tein ensimmäisen kauden äänen jälkityöt.

Komentokeskus

Aloitimme matkan kohti satamaa minibussilla ja samalla tutustuin uusiin työkaverein. Varsin mukavaa väkeä, kuten toki olettaa voikin, kun näissä hommissa pyörivät. Läppä lensi autossa, vaikka muilla oli takanaan lähes vuorokauden matkustaminen. Ekana iltana söimme yhdessä ja iltaa istuttiin lopulta melko myöhään, kun seuraavana päivänä ei vielä alkanut kuvaaminen. Nautin suuresti, kun pitkästä aikaa pääsi heittämään läppää suomeksi. Kuvausryhmäni kameramies ja toimittaja olivat mahtavia tyyppejä ja meillä oli todella hauskaa läpi tuotannon. Fiilistelin myös paljon sitä, kuinka hienoissa maisemissa olimme. Yksi parhaista hetkistä oli päivän jälkeen istua hetki mökkini terassilla ja kuunnella sirkkojen siritystä.

Saarirakkaani: Tuomo & Annika <3

Välillä päästiin veneilemään...uskaliammat poistuivat rantaan uiden.

Kuvauspäivät olivat pitkiä ja kun kuvasimme paljon rannalle aurinogossa, oli se myös melko raskasta. Loppua kohden näki, että rasitus painaa ihmisiä, mutta huumorin voimalla mentiin aina eteenpäin . Tällainen tuotanto on jonlainen ihmiskoe niin kilpailijoille kuin muulle tuotannonväelle. Ihmisen käyttäytyminen kun itseäni kiinnostaa, niin on mielenkiintoista seurata niin omaa kuin muiden toimintaa eri tilanteissa. Jokainen toimii aina omalla tyylillään ja rasituksen alla tilanteet voisivat joskus kärjistyä, mutta hienosti eri persoonallisuudet tasapainottavat toisiaan ja hommat hoituvat. Jonain päivänä toinen on hiukan pirteämpi ja jaksaa tsemppailla, toisena päivänä taas toisin päin.

Oma työni oli lähinnä lepäilyä, kun assarit hoitivat rankat hommat. Juomanpitäjä on juuri kylmälaukulla, joten hän ei päässyt kuvaan. Luureista kuuluu leirin tunnussävelmä Fränti ja Vahanen.

Itselläni oli pyrkimyksenä pitää yllä hyvää fiilistä ja olla stressaamatta turhista, sillä oma tonttini oli varsin yksinkertainen ja tekninen verrattuna muihin, joilla oli paljon enemmän vastuuta sisällön onnistumisen kanssa. Nautin roolistani jarrukentän vasempana pakkina, kun viime vuosina on tullut paljon pelattua myös ykköskentässä ja silloin on toki vastuuta sekä ajateltavaa paljon enemmän. Onnistuin melko hyvin, enkä lähtenyt funtsimaan liikoja, kuten usein tuppaan tekemään. Loppua kohti huomasin kuitenkin, että omakin hymy alkoi hyytyä, kun kisaväsymys iski. Ei lentänyt läppä enää samaan tahtiin, tosin ehkä se toi vihdoin kaivatun työrauhan muille.

Laivan tasainen kyyti ja iltapäivän lämpö tarjoavat hyvät olotsuhteet pienelle levolle.

Olin ihmisten seurassa mahdollisimman paljon, sillä oli kiva istuskella päivän jälkeen ja turista niitä näitä. En ollut kovinkaan paljoa yksin ja tämä näkyi lopussa. Introverttina tarvitsen yksinoloa, jolloin lataudun sosiaalisesta rasituksesta. Keikan ajan halusin nautiskella hyvästä seurasta ja olin siis varsin sosiaalinen. Loppukaronkassa kuitenkin huomasin, että sosiaalinen ylikuormitus oli iskenyt. Olin väsynyt töistä, mutta en myöskään ollut niin innoissani ihmisten seurasta, kuin olisin halunnut. Huomasin, että en oikein jaksanut mennä ihmisten luo ja puhua. Tajusin myös, että aloin jo ajattelemaan matkani jatkumista ja aloin irtautumaan iloisesta yhteisöstämme.

Sain ekan kuvan itsestäni pinnan alla.

Viimeisen sukelluksen jälkeen oli hieno nuosta pintaan, kun aurinko alkoi jo laskea ja kaunis lahti näkyi ympärillä.

Kokonaisuutena keikka oli todella hieno kokemus, jota varmasti muistelen aina lämmöllä. Todella mukavia uusia kavereita, paljon iloa ja naurua, palmuja, rantabileitä, spontaaneja naku-uinteja kuutamossa, kolme sukellusta, kauniita auringonlaskuja, nautinnollista elämää :)

Viimeisen illan fiilestelyä "Fräntin" kanssa. 

Niin, ne irvokkaat paljastukset kulisseista. Sehän menee niin, että aina kun tehdään telkkariohjelmia, on kaikenlaista säätöä. Kun lähdetään kuvaamaan Thaimaaseen, on säätöä vielä enemmän ja kun kokoonpano on tällainen...no, mikä tapahtuu saarella jää saarelle :P Itsestäni voin tietysti  juoruta.  Kuten olen maininnut, eivät naiset ole matkalla paljon huomiotani herättäneet. Tässä ohjelmistovirheessä on ollut havaittavissa pientä korjaantumista. Jo ashramissa totesin pari tyttöä varsin viehtättäviksi. Törmäsin välikaronkassa yllättäen vuosi sitten ihastuksen aiheuttaneeseen neitiin. Hän oli lumonnut minut ihan vain kauniilla kuorellaan ja iloisella olemuksellaan. Näin hänet viime vuonna vain pikaisesti. Jostain syystä hän oli tullut käymään saarella ja sattumalta päädyimme juttelemaan. Hän osoittautui varsin ihastuttavaksi persoonaksi. Juttelimne pitkät pätkät ja kannustin häntä tavoittelemaan unelmaansa, josta hän kertoi. Tiesin jo viime vuodelta hänen olevan varattu, joten ei onneksi tarvinnut miettiä, että pitäisi ihastuksen hyväksi oikeasti tehdä jotain. Hän jäi kuitenkin useaksi päiviksi mieleen pyörimään ja ajattelin pitkästä aikaa, että olisihan tuollainen tyttöystävä aika ihana.

En tiedä uskaltaako sitä enää Suomeen palata, jos lentokentällä on toimittajat vastassa... mun reppu kuitenkin näkyy Seiskan kuvassa :D

Kisat olivat ohitse. Osa lähti kohti kotia ja muutamat jäivät vielä nauttimaan lomailusta. Minäkin leikittelin mielessäni, millaista olisi lentää Suomeen ja astua ulos Helsinki-Vantaan ovista. Se oli kiva mielikuva, mutta sen aika on sitten myöhemmin. Halusin levätä, rauhoittua ja palautua keikan rasituksesta, joten otin suunnaksi Annikan bongaaman rauhallisen Koh Yao Noi saaren.  Lentokentällä heitin hyvästit kavereille ja jatkoin taas yksin kohti uusia seikkailuja. Seuraavassa "jaksossa" luvassa rommia ja riippukeinuttelua :)

- Turkka

Tarina jatkuu...

Sadhgurun luota päätin suunnata etelään äiti Amman ashramiin. Vierailu Isha Centerissä oli antoisa, mutta myös voimia vievä. Halusin jättää säätämiset hetkeksi väliin ja päästä vain rauhoittumaan. Olin juuri saanut matkatuttavalta viestin, että Amman luona oli ollut mukavaa ja hän suositteli sitä lepäämiseen. Ei siinä sitten kummempaa kuin yöjunalla kohti Kollamia. Ammasta minulla ei ollut etukäteen muuta tietoa, kuin että hän halailee ihmisiä ja ashramissa käy paljon suomalaisia.

Junaa odotellessa kirjoitin visioimani retriitin ohjelman. Jotenkin luovuus tuntui palanneen. Oli intoa ja energiaa, visioita ja ajatuksia. Tuntui kuin käyttöjärjestelmäni olisi päivitetty ja tässä toimenpiteessä pitää hetkeksi kaikki sammuttaa. Olin hetken aikaa sammutettu, mutta nyt koneeni käynnistettiin uudestaan.

Kollamiin saavuin aamulla ja kävelin satamaan, mistä lähtisi vesibussi, jolla pääsee ashramiin. Oli mukava matkustaa pitkästä aikaa paatilla, varsinkin kun olen alkanut myös fiilistellä sitä, että olisi hauska taas ajaa laivoja. Vajaan kolmen tunnin päästä alkoi edessä näkyä korkeat pinkit rakennukset. En ollut nähnyt ashramista yhtään kuvaa ja näky yllätti.

Ashramissa asuu noin kolme tuhatta ihmistä. Munkkeja ja nunnia, länsimaisia Amman seuraajia ja intialaisia opiskelijoita läheisestä Amman yliopistosta. Alueella on myös sairaala, pankki, pesula, kirjapaino...pieni kaupunki siis. Alueelta ei siis tarvitse poistua, joten elämä on helppoa kuplassa, missä perustarpeista ei tarvitse huolehtia.

Kun saavuin vastaanoton luo, tutustuin heti muutaman vuoden vanhempaan ruotsalaiseen poikaan. Hän vietti ashramissa muutaman päivän ja ystävystyimme tuona aikana. Kävimme yhdessä jonottamassa pitkän päivän Amman halausta ja juttelimme paljon elämästä. Hän on toimittaja, mutta kiinnostunut myös äänestä ja äänilaitteista. Hän rakentaa erilaisia äänivempaimia, mutta ei tee musiikkia. Hän on tehnyt muutaman taideteoksen ja molemmille heräsi ajatus, että olisi hauska kokeilla joskus yhteistyötä, kun molemmat pitävät äänestä, mutta lähestyminen on erilainen. Minä hahmotan ääntä musikaalisemmin ja hän taas teknisemmin.

Amma oli paikalla kuusi päivää, ennen kuin hän lähti halauskiertueelle Pohjois-Intiaan. Amman ollessa paikalla on ashram täynnä vierailijoita. Amma aloittaa halaukset suuressa salissa kello 11 ja meno saattaa jatkua pitkälle yöhön. Välillä lauletaan hindulauluja reilun kymmenen hengen orkesterin kera ja sitten taas jatketaan. Amma ei ilmeisesti hirveästi nuku, kun hänen pitää vielä hallinnollisiakin asioita hoitaa. Wikipediassa on esitetty epäillyjä hänen organisaationsa rahankäytöstä. Näkemäni perusteella voin todeta sen, että itse Amma kyllä käyttää suurimman osan ajastaan ihmisten halailuun, joten hän tuskin itse varoja väärin käyttää. Neljä yliopistoa, pari sairaalaa ja lukuisia konkreettisia hyväntekeväisyysprojekteja kertovat, että kyllä hän on melkoisesti saanut hyvää aikaan.

Amman halaus ei itselleni suurempia tuntemuksia aiheuttanut. Pyrin suhtautumaan tilanteeseen neutraalisti. Ilman suuria odotuksia mistään erikoisesta, mutta myös ilman skeptisiä ennakkoluuloja. Ruotsalaisen kanssa väänsimme vitsiä, että mitäs jos Amma sanookin, että sinä jäät tänne ashramiin. Halauksessa Amma höpisi jotain korvaani. Suomalaisilta kuulin myöhemmin, että ilmeisesti hän yritti sanoa suomeksi rakas poika.

Ashramin rannalla kirjoitin myös pitkästä aikaa Syvänmielensukeltaja blogiani. Inspiraatio tuntui jatkuvan ja annoin ns. kynän sauhuta. Kirjoitin kaksi tekstiä, jotka ovat kummitelleet mielessäni pitkään, mutta en ole niitä saanut kirjoitettua. Yleensä tarkastelen tekstejäni muutaman päivän, mutta nyt nuo syntyivät todella helposti. Koen tekstien käsittelevän tärkeitä asioita, joten tuntui hyvältä saada ne vihdoin ulos. Koska kirjoitan avoimesti, tuntui jännittävältä julkaista ne. Julkaiseminen tuntui kuitenkin arvoiseltaan, kun sain viestin, kuinka pariterapia teksti oli tullut eräälle henkilölle juuri hyvään hetkeen ja auttanut hänen tilanteeseensa.

Tutustuin Amman luona myös suomalaiseen uskonoppineeseen ja kävimme lukuisia mielenkiintoisia keskusteluja uskosta, jumalasta, henkisyydestä, Amman ja kristinuskon ristiriidasta sekä lukuisista muista aiheista. Nautin suuresti, kun sain kysellä mieltäni askarruttavia asioita ja niihin vastattiin ajatuksella. Kysymykseni saattaisivat aiheuttaa jollekin puolustusreaktion, mutta keskustelukumppanini aisti hienosti sen, että tarkoitukseni ei ollut provosoida, vaan taustalla oli aito kiinnostus kuulla miten toinen jäsentää asioita.

Keskustelin paljon myös muiden mukavien ihmisten kanssa. Oli mahtavaa kuulla miten he kokevat Amman ja minkälainen heidän elämäntarinansa on. Yleisesti ottaen ihmiset ashramissa tuntuivat olevan avoimia puhumaan ja tämän ansiosta hyviä keskuteluja syntyi helposti. Ashramissa oli paljon suomalaisia, joten oli rentouttavaa, ettei kaikkea höpöttelyä tarvinnut käydä englanniksi.

Ammaa palvotaan jumaluutena, mikä tuntui itsestäni hiukan oudolta. Tähän toki vaikuttaa se  oma kulttuurillinen taustani. Oli hienoa seurata niin erilaista lähestymistä elämään ja uskontoon. Amma ei ilmeisesti sinänsä pyri levittämään hindulaisuutta, vaan kehoittaa jokaista tutustumaan omaan uskontoonsa syvemmin. Se on kuitenkin hänen oma uskontonsa, jonka kautta hän oppejaan jakaa ja minkä ympärillä ashramin arki pyörii.

Vierailu herätti runsaasti uusia ajatuksia ja avasi erilaisia näkökulmia elämään.

Prosessoituani kokemaani, jotain pohdintoja päätyy varmasti Syvänmielensukeltajaan. Vietin lopulta kahdeksantoista yötä ahsramissa. Vierailun loppupuolella näin julisteen, joka aiheutti jonkinmoisen järkytyksen itselleni. Amman yliopistossa alkaa filosofian ja psykologian koulutusohjelma, johon on vielä sisällytetty joogaohjaajan koulutus. Pistin viestin tuosta koulutuksesta parille ystävälleni ja kuunneltuaan juttujani reilut kymmenen vuotta, he totesivat, että ei voisi enempää olla minun näköiseni juttu. Niinhän se onkin, mutta että pariksi vuodeksi Intiaan...hmm.

Pitää toki mainita sekin, että ashramissa tehdään päivittäin pari tuntia vapaaehtoistyötä. Se on yksi henkisen harjoituksen muoto. Olin alkuun kuusi iltaa länkkärikahvilan keittiössä tiskaamassa. Iltavuoro kuitenkin tuntui tylsältä, vaikka itse tiskaamisesta pidinkin. Vaihdoin sitten päivävuoroon pyykkien lajitteluun, jossa viihdyinkin lopun aikaa.

Asuminen ashramissa on edullista. Noin neljällä eurolla saat majoituksen ja kolme ruokaa. Hintaan kuuluvat ateriat ovat riisiä ja jotain kasvismättöä mukaan. Jos haluaa syödä jotain muutakin, selviää edullisesti, koska kaikki maksulliset ruokapaikat toimivat vapaaehtoisvoimin. 7-8 euron päiväbudjetilla pärjää todella mukavasti. Länkkärikahvilan kasvispurilaiset olivat uskomattoman hyviä. Ennen Thaimaahan siirtymistä olinkin elellyt kasvisruoalla jo yli kuukauden. Intiassa se oli todella helppoa, sillä ruoka on niin hyvää, eikä lihaa ollut edes ikävä.

Viimeisinä päivänä alkoi jännittää edessä siintävä siirtyminen Thaimaaseen ja siellä odottava työkeikka. Otin taas kyydin vesibussilla pienehköön Alleppeyn kaupunkiiin, mikä olikin viihtyisä paikallinen "Venetsia". Pelkäsin, että ashramin jälkeen Intian melun ja yleisen kaaoksen kohtaaminen on kahta kauheampaa. Myös Kochi, josta lensin Singaporeen oli mukava. Merenrantaa, ja leppoisaa meininkiä, kunhan keskustasta pääsi pois. Intiasta jäi siis todella mukava maku viimeisinä päivinä ja kenties joskus eksyn sinne vielä uudestaan...ehkä jopa nopeammin kuin uskallan ajatella. Talousdataa sen verran, että päiväbudjetti kahdeksan viikon vieraillulleni, sisältäen kaikki paikan päällä syntyneet kulut, oli lopulta karvan alle 15 euroa.

Nyt olen jo lepäämässä Ko Yao Noi saarella Thaimaassa ja työkeikka on takana. Seuraavassa jutussa siis silikonilla täytettyjä tarinoita Rachan saaren lämpimistä öistä...tosin, mikä tapahtuu saarella, jää saarelle ;)

- Turkka