Nyt tulee muistelot ehkä matkani hienoimmista päivistä. En ollut osannut haaveilla Himalajan vaelluksesta kovin pitkään ja yhtäkkiä olenkin tehnyt 28 päivän vaelluksen. Oli todella vaikea päättää kuvia ja juttuja mitä kertoa. Eiköhän tästä kuitenkin hyvät vibat välity.

Kathmanduhun saavuin huhtikuun 9. päivän iltana. Unien jälkeen suuntasin hakemaan vaellusluvat. Onneksi olin sen verran lukenut oppaita, että huomasin, että luvat pitää hankkia. Vaelluskaverien löytäminen oli yksi asia, mikä jännitti kovasti. Lupatoimistolla tapasin onneksi hollantilaisen Simonin. Hänellä oli myös Annapurnan ympärivaellus mielessä ja sovimme, että lähdemme reissuun yhdessä. Simon oli valmistautunut matkaan hyvin ja niinpä oli mukava lyöttäytyä hänen seuraansa. Hankimme liput sunnuntaiaamuksi bussiin, jonka kyydissä pääsemme vaelluksen aloitukspaikkaan Besisahariin. Ostin itselleni edullisesti lämpimämmän makuupussin ja fleecetakin, varautuen vuoriston kylmiin öihin. Kävin myös hiukan tutustumassa kaupungin nähtävyyksiin.

Sunnuntaina suuntasimme bussille ja totesimme, että maksoimme hiukan ylihintaa, sillä menopelinä oli paikallisbussi. Matka sujui kuitenkin mukavasti. Vaikka Nepalin bussit ovat aika rupuisia, on niissä TV ja matkan aikana katselleen musavideoita ja elokuvia. Seitsemässä tunnissa paikallisten naisartistien naukumiseen ehtii jo kyllästyä.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme vain pari tuntia. Maisemat olivat kuitenkin mukavat ja lumihuippujakin vilahti kaukaisuudessa. Majatalolla tapasimme argentiinalaiset Marion ja Santin, jotka tiedustelivat vaeltaisimmeko yhdessä. Näin olin siis saanut kasaan sopivan kokoisen porukan kuin itsestään.

Toinen vaelluspäivä alkoi sateisena.

Santi, Mario, Simon ja pitkätukka.

Vuorilla näki toinen toistaan hienompia vesiputouksia.

Majatalon huone

Reitin profiili, etäisyydet niin tunneissa kuin kilometreissä.

Kilometrejä ei oikeastaan seurattu ollenkaan, vaan lähinnä korkeutta ja kävelyetappien aika-arvioita.

Marion Goprolla saatiin hyviä yhteiskuvia.

Reitillä on paljon isoja riippusiltoja. Sisäinen Indiana Jones juhli ja hyräilin mielessäni The Raiders Marchia.

Meikä tallusti yleensä porukan viimeisenä, jotta sain rauhassa pysähdellä ottamaan kuvia ja fiilistellä maisemia. Sormuksen Ritarit -tunnelmissa mielessäni soi kyseinen teema.

Polut olivat välillä aika haastavia ja reunalta oli melkoinen pudotus.

Postikorttimaisemissa on helppo hymyillä.

Maanvyöry oli tukkinut tien, eivätkä jeepit päässet kulkemaan. Maanjäristykseen tämä ei kuitenkaan liittynyt.

Hienosti muodostunut seinämä.

Todella idyllinen huone.

Näkymä majatalosta.

Pääsimme seuraaman, kun kyläläiset kisailivat jousiammunnassa. Länsimaiset varotoimenpiteet eivät olleet kovin suosittuja. Tarkkana sai olla, ettei ollut tulilinjalla, kun ampumasuunta vaihtui välillä. Tuohon pieneen rinkulaan koittivat osua.

Rukousviirejä näkyy paljon...todella paljon.

Aamukuudelta vieraillimme kylän temppelin seremoniassa.

Välillä polulta löytyi tällaisia.

Hiljalleen nousimme yli 3000 metriin.

Välillä seurueemme kasvoi.

Karvaisia kavereita löytyi myös Nepalista.

Rauhoittumista auringon laskiessa.

Aamu Manangin laaksossa.

Suositellaan, että Manangissa (3500 m) pidetään välipäivä, jotta keho ehtii sopeutua ohuempaan ilmaan. Seurueemme jäsen sai ripulin, joten me pidimme kaksi päivää taukoa. Toisena päivänä teimme 200 metrin nousun läheiselle kukkulalle.

Vuoristotaudista varoiteltiin paljon ja itsekin sain pientä päänsärkyä 4000 metrin jälkeen. Mariolla oli ylimääräisiä oireita ehkäiseviä pillereitä, joten päätin ottaa niitä, jottei matka tyssää turhan takia. Thorung La solan 5400 metrin korkeus aiheuttaa joillekin niin kovat oireet, että heidät pitää lennättää helikopterilla hoitoon. Noin kerran viikossa joku vaeltaja joutuu kopterikyytiin. Viimeisessä majatalossa, ennen odotettua Thorung Lan ylitystä, kävin mielessäni läpi sitä, kykenenkö seuraavan päivän haasteisiin. Mittasin leposykettä, joka oli normaalia korkeampi, mutta ei kuitenkaan yli sataa. Uskoin, että kroppani pelaa hyvin, mutta varma en tietenkään ollut. Mitä korkeammalle menimme, sitä huonommin myös nukuin. Herätys oli neljältä ja en nukkunut kuin ehkä kolme tuntia ja heräsin jo puolilta öin. 

Aamu sarastaa ja lähtö lähestyy. Tällaista jännitystä en ollut hetkeen kokenut.

Polku oli välillä todella vaarallinen.

Päivän aikana näkyi monia ryhmiä.

Kävely oli todella rankkaa. 5400 metrin korkeudessa happea on vain puolet merenpinnantasoon verrattuna. Välillä saattoi vain arvailla, kuinka paljon matkaa korkeimpaan kohtaan on. Hetkittäin laskin 20 askelta ja pidin tauon, jotta jaksoin edetä. Jotkut painelivat menemään ilman sen kummmepaa väsymystä. Pidin myös seuraa eräälle, joka kärsi ripulista.

Melko lähellä "huippua".

Maagisesti voimat palautuivat, kun heitti rinkan lumeen reitin lakipisteellä. Nousua oli muutaman tunnin aikana tullut noin 1000 metriä. Matkaa oli kokonaisuudessan takana tässä kohtaa noin 110 kilometriä.

Seurueemme oli tuplaantunut viimeisten päivien aikana hollantilaisen, israelilaisen, sveitsiläisen ja itävaltalaisen ansiosta.

Alaspäin laskeutuessa osa valitsi pyllymäen. Itse en viitsinyt housujani kastella.

Perillä majoituksessa Simon tarjosi minulle drinkin, hävittyään itse haastamansa kisan siitä, kuinka paljon vesipullo maksaa viimeisessä majatalossa ennen korkeinta kohtaa. Hän valitsi itse 150 rupiaa ja minun oli helppo sitten ottaa 160. Kaupungissa vesi maksoi 20 rupiaa litralta, mutta mittauspisteessä se maksoi 320 rupiaa.

Ravintolan eväät olivat kuulemma loistavat, mutta emme mahtuneet majoittumaan huoneisiin, joten jakkiburgerit jäivät testaamatta.

Solan jälkeen maisemat muuttuivat aavikkomaisiksi.

Poseerausta jossain.

Välillä tuli niin vahvat Sormusten Herra fiilikset, että terästin tunnelmaa leffojen soundtrackeillä. Kyseinen vuoren assosioin Minas Tirithiin.

Joskus oli ruuhkaa tiellä.

Kylä majatalon katolta katsottuna.

Liftasimme myös traktorin peräkärryn kyytiin...kovin kauaa emme ryskytyksessä viihtyneet.

Maanjäristys tapahtui istuessamme tällä terassilla. Olin juuri kirjoittamassa tilaustani ylös, kun isäntä juoksi ulos ja hätisti meidät kadulle. Ajatukseni oli, että keittiössä on räjähdysvaara tai jotain vastaavaa. Hetken päästä selvisi, että muut olivat tunteteen tärinän ja ymmärsivät mitä juoksimme karkuun.

Kävely kuitenkin jatkui kauniissa maisemissa, eikä seurueemme ollut erityisen huolestunut, vaikka sen verran saimme netistä tietoa, että 7,8 richterin järistys oli totta.

Seuraavana päivänä pari jätkää tunsi jälkijäristyksen ja suojauduimme riippusillan alle, kun pari pikku kiveä tuli rinnettä alas. Tämä sai pientä jännitystä ja spekulointia aikaiseksi. Tosin minulle naureskeltiin, kun en tuntenut mitään ja jonkun mielestä otin tilanteen vähän turhan rennosti. 

Maisemat muuttuivat vehreämmiksi, mutta jätkät kiihdyttivät vauhtiaan. Päätin jättäytyä seurueesta, jotta voin rauhassa ihastella lumoavaa luontoa.

Päätös jättäytyä yksin oli oikea. Sain rauhassa nauttia maisemista ja yksinolosta. Illalla lähetin viestin majatalon puhelimesta Suomeen ja ilmoitin olevani turvassa. Näin myös uutiskuvaa. Oli surullista nähdä rauniota ja läheistensä menettäneiden tuskaa. Itselleni ilta oli kuitenkin yksi matkan tärkeimpiä, koska inspiroiduin häpeätutkija Brene Brownin kirjasta niin paljon, että moni asia loksahti mielessäni paikoilleen. Myös ruoka oli majatalossa erinomaista ja tämä aamupala oli erityisen maukas.

Seuraavana päivänä kävelin rauhassa kylään, jossa pojat majoittuivat.

Kävelin suoraan Tatopanin kuumalle lähteelle ja siellä pojat jo olivatkin kylpemässä. Yksi päätti lähteä Kathmanduhun ja niinpä minä vaihdoin takaisin Simonin kämppikseksi. Kuumaa lähdettä oli odotettu ja olihan se todella miellyttävää istukella lämpöisessä vedessä.

Majatalossa oli wifi, joten vastailin moniin viesteihin, joita olin saanut somessa yms. Vietimme vielä toisenkin päivän nauttien kuumasta lähteestä. Olimme enää 1200 metrin korkeudessa, mutta seuraavaksi alkaisi uusi nousu kohti Poonhilliä, joka on 3200 metrissä.

Maisemat olivat komeita ja olin todella fiiliksissä.

Vaikka kävelinkin yleensä hiukan jäljessä, niin tauot ja illanvietot ryhmän kanssa olivat  nautinnollisia. Olin todella onnekas, kun löysin näin hyvän porukan jakamaan ikimuistoista kokemusta.

Perillä Ghorepanissa. Seuraavana aamuna olisi toivon mukaan luvassa loistavat näkymät vuorille. Yhteistä matkaa oli taivallettu reilut 200 kilometriä.

1.5. nousimme varhain ja kipusimme Poonhillille katsomaan auringonnousua. Näky oli mahtava. Koska en voinut vuorilla mukavasti kirjoittaa, päätin tehdä videotervehdyksen, jos vaikka pystyisin sen lataamaan nettiin.

Videosta tulikin hyvä. Siinä välittyy paljon sellaista, mitä en mitenkään olisi osannut kirjoittamalla ilmaista. 20 päivän aikana olin ehtinyt luomaan hyvän yhteyden kavereihin ja olin haikea, koska tiesin, että tänään tiemme eroavat.

Viimeinen yhteiskuva.

Ei ollut helppo päätös jäädä yksin, kun olisin voinut myös lähteä kaverien mukaan. Tunsin kuitenkin, etten halua jättää vuoria vielä. Kirjoitin postikortteja Suomeen, nautiskelin aurinkoisesta päivästä ja hyvästä ruoasta. 

Seuraavana aamuna vilkaisin karttaa, kun pari polulta tuttua ihmistä olivat yhtä aikaa syömässä. Huomasin, että voisinkin vielä hiukan kiertää, ennen kuin laskeudun takaisin kaupunkiin. Minulla ei ollut mitään karttaa, mutta olin tutkaillut menoa sen verran, että totesin vaeltamisen yksin olevan melko turvallista ja ettei karttaa tarvitse. Kun aloitin kävelyn yksin, tunsin kuinka mahtavaa on olla taas vapaa. Olin innoissani ja mieleni tuotti koko ajan uusia visioita, joita kirjailin muistikirjaani ylös.

Hienoa muistella näitä hetkiä. Tämä retki ei unohdu. Seuraavaksi kirjoitan seuranneista kahdeksasta päivästä, jolloin nousin yksin Annapurnan perusleiriin 4100 metrin korkeuteen.