Blogi laahaa jäljessä ja olen jo uudestaan Intiassa. Eka opiskeluviikko on takana ja paljon löytyy kerrottavaa täältäkin. Ensin palaan kevään seikkailun viimeisille viikoille. Lisäsin sivun oikeaan laitaan Follow by Email kentän, johon voit kirjoittaa sähköpostiosoitteesi, jos haluat saada uudet blogipäivitykset sähköpostiisi.

Päätin siis jäädä vielä yksin Annapurnan rinteille, koska en halunnut jättää vuoria vielä taakseni. Kun aloitin talsimaan polkuja ilman kavereita, oli tunne todella mahtava. Kaipasin tuota fiilistä, kun olen yksin luonnossa ja täysin vapaa päättämään tahdin ja suunnan.

'

Koska minulla ei ollut karttaa, turvauduin kylistä löytyviin tauluihin. Ne olivatkin varsin riittäviä ja sisälsivät arvioidut kävelyajat. Kartasta huomasin, että jos kävelen hiukan pidemmälle, pääsen taas kuumalle lähteelle. Innokkaana kylpijänä päätin suunnata sinne. Se toisi yhden yön lisää, mutta sehän ei reissumiestä haitannut, vaan innosti entistä enemmän.

Polku kulki pienen puron vierellä alas rinnettä. Aurinko paistoi ja ihmettelin onnellisena, kuinka hienoissa paikoissa saan kävellä. Välillä piti pysähtyä ja kirjata ajatuksia muistikirjaan. Muutama päivä sitten alkanut tajunnanvirta ei tuntunut ehtyvän, vaan sain lisää inspiroivia visioita, mitä tekisin Suomessa.

Parina yönä olin majataloin ainoa vieras, joten välillä oli hetkiä, jolloin olisi ollut mukava höpötellä jonkun kanssa. Ruokailut olivat iso osa päivän ohjelmaa. Iltaisin vieten aikaa lukien lataamiani e-kirjoja ja ihastellen maisemia.

Toisena päivänä tapasin polulla miehen, joka oli tulossa Annapurnan perusleiristä. Virallinen tieto oli, että reitti on suljettu, mutta hän kertoi, että kaikki on kunnossa. Vain yksi majatalo on suljettu, mutta se ei ole ongelma. Minulla oli ollut ongelmia vasemman akillesjänteen kanssa ja en ollut varma missä kunnossa se on. Jos se pahimmassa tapauksessa napsahtaisi poikki, kun kävelen yksin, saattaisi edessä olla jännät paikat. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja lähteä yksin kohti Annapurnan perusleiriä, joka sijaitsee 4100 metrin korkeudessa.

Polku vei kohti kapeaa solaa, jota pitkin reitti johdattaa Annapurnan vuorten keskelle.

Maasto oli alkuun lähes viidakkomaista, muuttuen karummaksi  ja lopulta päätyisin perusleiriin lumen keskelle.

Alueella on myös lumivyöryvaara. Onnettomuuksia tosin sattuu harvoin.

Keli oli tihkuinen ja sumuinen. Välillä kävelin kirjaimellisesti pilvessä. Tunnelma oli kuin elokuvassa.

Muita vaeltajia oli reitillä todella vähän. Tämä oli tietysti ymmärrettävää, koska maanjäristyksestä ei ollut kuin reilu viikko ja virallisesti reitit olivat suljettuja. Normaalisti huhti-toukokuussa majatalot pursuisivat väkeä, joten taloudellisesti väkikato teki ison loven majatalojen bisnekseen. Itse kuitenkin nautin rauhasta polulla. Tutustuin pariskuntaan, jonka kanssa olin parina yönä samassa majatalossa. Vaikka olikin mukava kävellä yksin, niin oli taas kiva, kun pääsi jakamaan kokemuksia yhdessä toisten kanssa. Nainen oli espanjalainen ja mies amerikkalainen. Heidän kanssaan löytyikin paljon yhteistä juteltavaa niin retkeilystä, kirjoista kuin elämästä yleensä.

Olin ennen vaellusta haaveillut, että vaeltamisen jälkeen menisin johonkin pieneen kylään noin viikoksi ihan vain olemaan ja ajattelemaan. Viettämään kiireetöntä elämää, antaen itselleni mahdollisuuden ajatella, lukea ja kirjoittaa, ilman sen kummempia virikkeitä. Toteuttaa fantasiaa filosofin elämästä. En kuitenkaan päätynyt mihinkään viikoksi kököttämään, vaan unelma toteutuikin vaeltamisen merkeissä. Liike ruokkii usein ajatteluani, joten kävely toimi hyvin. Ehkä se on jonkinlaista kävelymeditaatiota, kun löydän yhteyden sisimpään, rauhan ja selkeyden, ilman turhia murheita. Yleensä asiat mitä mainoksissa näet, eivät todellisuudessa tunnukaan siltä miltä se kuvissa vaikuttavat. Nyt olin kuitenkin niin mahtavissa maisemissa, että havahduin siihen, että tämähän on paljon hienompaa touhua, kuin mitä upaet vaelluskuvat kauppaavat. Elin unelmaa, josta en ollut osannut edes unelmoida. :D

Perusleirin saavutin varsin pilivisissä olosuhteissa. Majoittauduin taas pariskunnan kanssa samaan majataloon. Odotimme jännityksellä, onko aamulla kirkasta, kuten yleensä on. Illalla pelasimme yhdessä korttia ja kävimme ajoissa nukkumaan pikku pakkasessa.

Aamu oli kirkas. Nousin hiukan viiden jälkeen odottamaan auringon nousua.

Poonhillillä kuvaamani video oli niin hyvä fiiliksen välittäjä, että ajattelin tallentaa tunnelmat jälleen videolle. Se kertoo niin paljon enemmän, kuin mitä osaan kirjoittaen ilmaista.

Muistomerkille oli joku tuonut Suomen lipun, pari kuukautta aikaisemmin Annapurna 1:llä menehtyneen suomalaisen vuorikiipeilijän muistoksi.

Tutkin päiväkirjamerkintöjäni ja huomasin, että olin alkanut pohtimaan paluuta Suomeen. Ajatus aiheutti kuitenkin pelkoja ja olin jopa nähnyt ahdisvaaa unta Suomeen liittyen. Mietin, miltä Suomessa tuntuu olla? Palaanko takaisin samaan olotiaan, missä olin ennen matkaa? Miten tulen taloudellisesti toimeen pidemmällä tähtäimellä? Jämähdänkö Suomeen, enkä pääse enää jatkamaan reissaamista? Tunne, että nyt olisi aika palata Suomeen ja toteuttaa syntynyt visio julkisesta puhumisesta oli todella vahva. Samalla se oli myös pelottava, koska se vaatisi astumista mukavuusalueen ulkopuolelle ja paljon työtä itseni kanssa. Mitä jos epäonnistun, enkä saa pysty johtamaan itseäni toteutukseen saakka? Reissun jatkaminen esimerkiksi Indonesian surffirannoille tuntuisi mukavalta, helpolta ja turvalliselta ratkaisulta. Olin kuitenkin onnistunut rauhoittamaan mieleni, enkä jäänyt pohtimaan näitä epävarmuuttaa herättäviä ajatuksia pitkiksi ajoiksi. Ilokseni pystyin visioni toteuttamaan ja se onnistui lopulta hienosti. Syntyi Syvänmielensukeltaja-sivusto ja pidin ensimmäisen puheeni.

Laskeutuminen alas sujui kelpo kelissä ja näin nyt vuonon ilman sumua. Näkymät olivat todella lumuovat. Mielessäni oli kuitenkin pilviä. Olin tajunnut lukeneeni erään sopimuksen huolimattomasti ja myös kirjanpidon tila alkoi yhtäkkiä huolettaa, kun mieleni yhdisteli saamiani viestejä Suomesta. Se autuus mikä oli useita päiviä vallinnut katosi. Uppoiduin ajatuksiini ja mietin pääni puhki eri skenaarioita. Pari päivää taistelin, ennen kuin sain mielini tasoittumaan asioiden suhteen. Myöhemmin selvisi, että olin saanut asiat mielessäni paisumaan, eivätkä asiat edes olleet, niin kuin olin kuvitellut. Hyvä oppitunti siitä, kuinka turhaan mietimme asioita, jotka eivät ole tärkeitä juuri sillä hetkellä ja kuinka ilman riittävää tietoa, saatat keksiä todella vääriä selityksiä asioille.

Seuraava päämääräni oli kuumalähde. Se olikin lähes täydellinen. Vuolaan virran ja rehevien vuorenseinämien katveessa oli viihtyisä mukavan lämmin allas, jossa sain rentoutua omassa rauhassani. Jokeen pystyi myös kastautumaan, joten kylmä-kuumahoito oli helppo suorittaa luonnon vesissä.

Viimeinen ilta vuorilla oli haikea. Olisi ollut vielä hieno jatkaa samoilua, mutta toisaalta tunsin vaelluksen olevan ohi. Olin kokenut niin hienon seikkailun, ensin porukalla ja sitten yksin. 28 päivää vaellusta. 20 päivää kaverien kera, 8 päivää omillaan. Varmasti yksi elämäni parhaista kuukausista. Luonto, ihmiset ja visiot, olivat paljon enemmän, kuin olin osanut Himalajan vaellukselta odottaa. Viimeinen ilta kului höpötellessä polulla tapaamani latvialaisen ex-asianajajan kanssa. Satuimme samaan majataloon ja tulimme hyvin juttuun, jakaen kokemuksia siitä, kun elämä on muuttumassa, mutta ei oikein tiedä mihin tie on viemässä.

Seuraavana päivänä otin bussikyydin Pokharan kaupunkiin, johon myös kaverini olivat menneet. Kämppikseni Simon olikin vielä siellä. Hengailimme pari päivää, käyden yhdessä syömässä ja ulkoilmaelokuvateatterissa iltaisin. Sitten lähdimme yhdessä bussilla kohti Kathmanduta. Simon suuntaisi kotiin Hollantiin ja minä saisin toivottavasti tavarani takaisin. Sen jälkeen suuntaisin Lumbiniin, Buddhan synnyinkaupunkiin kymmenen päivän meditaatiokurssille, jossa olisi ennakkotietojen mukaan varsin askeettiset olot. Seuraavassa kirjoituksessa viimeiset Nepalin tapahtumat ja sitten onkin aika hypätä siihen, kun ostin jälleen uuden menolipun Intiaan.

PS. Vielä on laskematta, kuinka paljon tuli yhteensä kilometrejä ja nousua/laskua...melko paljon, oletan. :D

- Turkka

.