*Tällä hetkellä olen Nepalissa ja valmistaudun huomiseen bussimatkaan kohti Annapurna Circuit reitin lähtöpistettä. Muutama viikko varmaan reissulla menee, riippuen kuinka paljon innostun kävelemään. Luultavasti olen myös katveessa kaikelta viestiliikenteeltä. Syvänmielensukeltajaa lukeville löytyy pari uutta bloggausta.*
Istuskelen Bangkokin legendaarisen Khaosan Roadin nurkilla. Fiilistelen parin viikon takaisia, Martina ja hengenpelastajat sarjan toisen tuotantokauden kuvauksista kauniilla Raya Yain saarella. Mitä tapahtuu, kun siirryt ashramin henkisistä pohdinnoista ja peittävästä pukeutumiskoodista viettelysten saarelle, jossa ei paljasta pintaa peitellä povipommien kirmatessa pitkin rantaa? Tavallaan oli kyseessä vain muutto aikuisten kesäleiriltä toiselle. Molemmissa on majoitus järjestetty ja ruokahuolto pelaa. Löytyy kivoja kavereita ja vähän pitää jotain tehdäkin.
Lensin Phuketiin Singaporen kautta. Välilaskun aikana tein bussikierroksen Singporessa ja Intian jälkeen se tuntui todella steriililtä ympäristöltä, moderneja rakennuksia, ei roskia, ei liikennekaaosta. Intia tuntui varsin elävältä ja sielukkaan rosoiselta paikalta, tähän rahakkaaseen kiiltokuvakaupunkiin verrattuna.
Olin Phuketissa torstai-iltana ja yövyin lentokentän lähellä. Kilpailijat ja muu tuotanonväki saapuisivat perjantai aamuna. Kävin syömässa ja ajoin partani pois, nuorentuen taas muutaman vuoden. Ajattelin, että Thaimaan rannoista ja lämmöstä voisin nauttia vaihteeksi siloposkin. Tuntuu aina yhtä oudolta, kun parran takaa paljastuu erilaiset kasvot.
Jännitin melkoisen paljon. Tapaan paljon uusia ihmisiä, sillä vain yksi kuvausryhmästä on kouluajoilta tuttu tyyppi. Kuinka sulaudun porukkaan? Osaanko olla enää ihmisten ilmoilla ashramin kuplan jälkeen? Kuinka paljon tulee ongelmia työkalujen kanssa, sillä itselleni aiheuttaa suurta stressiä, kun radiolähettimet eivät kunnolla pelaa? Yleensä niiden kanssa on aina jotain häiriöitä. Mieitn myös, pitikö itsensä tännekin ängetä, kun olisin voinut vain jatkaa rentoa reissaamista.
Halusin työkeikalle lähteä, koska olen haaveillut työskenteleväni joskus jossain lämpöisessä. Suomessa on tullut niin paljon työskenneltyä kovissa pakkasissa, joten olisi mukava kokeilla toista ääripäätä. Rayan saari oli tuttu entuudestaan, koska olin mukana vuosi sitten kuvauspaikkoja katsastamassa. Silloin jo ajatus kävi mielessä, mutta kalenterista löytyi jo täytettä. Samalla reissulla ajauduin myös suorittamaan sukelluskurssin Raya Diversilla. Mielessäni oli siis myös mahdollisuus päästä sukeltamaan vuoden tauon jälkeen. Raya Divers oli mukana tuotannossa, joten tiesin, että sukellukset olisivat mahdollisia sopuhintaan, kunhan aikaa vain löytyisi. Eikä tietenkään pieni lisä matkakassaan haittaisi. Itse ohjelmakin oli varsin tuttu, sillä tein ensimmäisen kauden äänen jälkityöt.
Aloitimme matkan kohti satamaa minibussilla ja samalla tutustuin uusiin työkaverein. Varsin mukavaa väkeä, kuten toki olettaa voikin, kun näissä hommissa pyörivät. Läppä lensi autossa, vaikka muilla oli takanaan lähes vuorokauden matkustaminen. Ekana iltana söimme yhdessä ja iltaa istuttiin lopulta melko myöhään, kun seuraavana päivänä ei vielä alkanut kuvaaminen. Nautin suuresti, kun pitkästä aikaa pääsi heittämään läppää suomeksi. Kuvausryhmäni kameramies ja toimittaja olivat mahtavia tyyppejä ja meillä oli todella hauskaa läpi tuotannon. Fiilistelin myös paljon sitä, kuinka hienoissa maisemissa olimme. Yksi parhaista hetkistä oli päivän jälkeen istua hetki mökkini terassilla ja kuunnella sirkkojen siritystä.
Kuvauspäivät olivat pitkiä ja kun kuvasimme paljon rannalle aurinogossa, oli se myös melko raskasta. Loppua kohden näki, että rasitus painaa ihmisiä, mutta huumorin voimalla mentiin aina eteenpäin . Tällainen tuotanto on jonlainen ihmiskoe niin kilpailijoille kuin muulle tuotannonväelle. Ihmisen käyttäytyminen kun itseäni kiinnostaa, niin on mielenkiintoista seurata niin omaa kuin muiden toimintaa eri tilanteissa. Jokainen toimii aina omalla tyylillään ja rasituksen alla tilanteet voisivat joskus kärjistyä, mutta hienosti eri persoonallisuudet tasapainottavat toisiaan ja hommat hoituvat. Jonain päivänä toinen on hiukan pirteämpi ja jaksaa tsemppailla, toisena päivänä taas toisin päin.
Itselläni oli pyrkimyksenä pitää yllä hyvää fiilistä ja olla stressaamatta turhista, sillä oma tonttini oli varsin yksinkertainen ja tekninen verrattuna muihin, joilla oli paljon enemmän vastuuta sisällön onnistumisen kanssa. Nautin roolistani jarrukentän vasempana pakkina, kun viime vuosina on tullut paljon pelattua myös ykköskentässä ja silloin on toki vastuuta sekä ajateltavaa paljon enemmän. Onnistuin melko hyvin, enkä lähtenyt funtsimaan liikoja, kuten usein tuppaan tekemään. Loppua kohti huomasin kuitenkin, että omakin hymy alkoi hyytyä, kun kisaväsymys iski. Ei lentänyt läppä enää samaan tahtiin, tosin ehkä se toi vihdoin kaivatun työrauhan muille.
Olin ihmisten seurassa mahdollisimman paljon, sillä oli kiva istuskella päivän jälkeen ja turista niitä näitä. En ollut kovinkaan paljoa yksin ja tämä näkyi lopussa. Introverttina tarvitsen yksinoloa, jolloin lataudun sosiaalisesta rasituksesta. Keikan ajan halusin nautiskella hyvästä seurasta ja olin siis varsin sosiaalinen. Loppukaronkassa kuitenkin huomasin, että sosiaalinen ylikuormitus oli iskenyt. Olin väsynyt töistä, mutta en myöskään ollut niin innoissani ihmisten seurasta, kuin olisin halunnut. Huomasin, että en oikein jaksanut mennä ihmisten luo ja puhua. Tajusin myös, että aloin jo ajattelemaan matkani jatkumista ja aloin irtautumaan iloisesta yhteisöstämme.
Kokonaisuutena keikka oli todella hieno kokemus, jota varmasti muistelen aina lämmöllä. Todella mukavia uusia kavereita, paljon iloa ja naurua, palmuja, rantabileitä, spontaaneja naku-uinteja kuutamossa, kolme sukellusta, kauniita auringonlaskuja, nautinnollista elämää :)
Niin, ne irvokkaat paljastukset kulisseista. Sehän menee niin, että aina kun tehdään telkkariohjelmia, on kaikenlaista säätöä. Kun lähdetään kuvaamaan Thaimaaseen, on säätöä vielä enemmän ja kun kokoonpano on tällainen...no, mikä tapahtuu saarella jää saarelle :P Itsestäni voin tietysti juoruta. Kuten olen maininnut, eivät naiset ole matkalla paljon huomiotani herättäneet. Tässä ohjelmistovirheessä on ollut havaittavissa pientä korjaantumista. Jo ashramissa totesin pari tyttöä varsin viehtättäviksi. Törmäsin välikaronkassa yllättäen vuosi sitten ihastuksen aiheuttaneeseen neitiin. Hän oli lumonnut minut ihan vain kauniilla kuorellaan ja iloisella olemuksellaan. Näin hänet viime vuonna vain pikaisesti. Jostain syystä hän oli tullut käymään saarella ja sattumalta päädyimme juttelemaan. Hän osoittautui varsin ihastuttavaksi persoonaksi. Juttelimne pitkät pätkät ja kannustin häntä tavoittelemaan unelmaansa, josta hän kertoi. Tiesin jo viime vuodelta hänen olevan varattu, joten ei onneksi tarvinnut miettiä, että pitäisi ihastuksen hyväksi oikeasti tehdä jotain. Hän jäi kuitenkin useaksi päiviksi mieleen pyörimään ja ajattelin pitkästä aikaa, että olisihan tuollainen tyttöystävä aika ihana.
Istuskelen Bangkokin legendaarisen Khaosan Roadin nurkilla. Fiilistelen parin viikon takaisia, Martina ja hengenpelastajat sarjan toisen tuotantokauden kuvauksista kauniilla Raya Yain saarella. Mitä tapahtuu, kun siirryt ashramin henkisistä pohdinnoista ja peittävästä pukeutumiskoodista viettelysten saarelle, jossa ei paljasta pintaa peitellä povipommien kirmatessa pitkin rantaa? Tavallaan oli kyseessä vain muutto aikuisten kesäleiriltä toiselle. Molemmissa on majoitus järjestetty ja ruokahuolto pelaa. Löytyy kivoja kavereita ja vähän pitää jotain tehdäkin.
Rayan rantojen kutsu kaikui...
Lensin Phuketiin Singaporen kautta. Välilaskun aikana tein bussikierroksen Singporessa ja Intian jälkeen se tuntui todella steriililtä ympäristöltä, moderneja rakennuksia, ei roskia, ei liikennekaaosta. Intia tuntui varsin elävältä ja sielukkaan rosoiselta paikalta, tähän rahakkaaseen kiiltokuvakaupunkiin verrattuna.
Olin Phuketissa torstai-iltana ja yövyin lentokentän lähellä. Kilpailijat ja muu tuotanonväki saapuisivat perjantai aamuna. Kävin syömässa ja ajoin partani pois, nuorentuen taas muutaman vuoden. Ajattelin, että Thaimaan rannoista ja lämmöstä voisin nauttia vaihteeksi siloposkin. Tuntuu aina yhtä oudolta, kun parran takaa paljastuu erilaiset kasvot.
Jesse-look vaihtui junnu-lookiin
Jännitin melkoisen paljon. Tapaan paljon uusia ihmisiä, sillä vain yksi kuvausryhmästä on kouluajoilta tuttu tyyppi. Kuinka sulaudun porukkaan? Osaanko olla enää ihmisten ilmoilla ashramin kuplan jälkeen? Kuinka paljon tulee ongelmia työkalujen kanssa, sillä itselleni aiheuttaa suurta stressiä, kun radiolähettimet eivät kunnolla pelaa? Yleensä niiden kanssa on aina jotain häiriöitä. Mieitn myös, pitikö itsensä tännekin ängetä, kun olisin voinut vain jatkaa rentoa reissaamista.
Rayan pääranta
Halusin työkeikalle lähteä, koska olen haaveillut työskenteleväni joskus jossain lämpöisessä. Suomessa on tullut niin paljon työskenneltyä kovissa pakkasissa, joten olisi mukava kokeilla toista ääripäätä. Rayan saari oli tuttu entuudestaan, koska olin mukana vuosi sitten kuvauspaikkoja katsastamassa. Silloin jo ajatus kävi mielessä, mutta kalenterista löytyi jo täytettä. Samalla reissulla ajauduin myös suorittamaan sukelluskurssin Raya Diversilla. Mielessäni oli siis myös mahdollisuus päästä sukeltamaan vuoden tauon jälkeen. Raya Divers oli mukana tuotannossa, joten tiesin, että sukellukset olisivat mahdollisia sopuhintaan, kunhan aikaa vain löytyisi. Eikä tietenkään pieni lisä matkakassaan haittaisi. Itse ohjelmakin oli varsin tuttu, sillä tein ensimmäisen kauden äänen jälkityöt.
Komentokeskus
Aloitimme matkan kohti satamaa minibussilla ja samalla tutustuin uusiin työkaverein. Varsin mukavaa väkeä, kuten toki olettaa voikin, kun näissä hommissa pyörivät. Läppä lensi autossa, vaikka muilla oli takanaan lähes vuorokauden matkustaminen. Ekana iltana söimme yhdessä ja iltaa istuttiin lopulta melko myöhään, kun seuraavana päivänä ei vielä alkanut kuvaaminen. Nautin suuresti, kun pitkästä aikaa pääsi heittämään läppää suomeksi. Kuvausryhmäni kameramies ja toimittaja olivat mahtavia tyyppejä ja meillä oli todella hauskaa läpi tuotannon. Fiilistelin myös paljon sitä, kuinka hienoissa maisemissa olimme. Yksi parhaista hetkistä oli päivän jälkeen istua hetki mökkini terassilla ja kuunnella sirkkojen siritystä.
Saarirakkaani: Tuomo & Annika <3
Välillä päästiin veneilemään...uskaliammat poistuivat rantaan uiden.
Kuvauspäivät olivat pitkiä ja kun kuvasimme paljon rannalle aurinogossa, oli se myös melko raskasta. Loppua kohden näki, että rasitus painaa ihmisiä, mutta huumorin voimalla mentiin aina eteenpäin . Tällainen tuotanto on jonlainen ihmiskoe niin kilpailijoille kuin muulle tuotannonväelle. Ihmisen käyttäytyminen kun itseäni kiinnostaa, niin on mielenkiintoista seurata niin omaa kuin muiden toimintaa eri tilanteissa. Jokainen toimii aina omalla tyylillään ja rasituksen alla tilanteet voisivat joskus kärjistyä, mutta hienosti eri persoonallisuudet tasapainottavat toisiaan ja hommat hoituvat. Jonain päivänä toinen on hiukan pirteämpi ja jaksaa tsemppailla, toisena päivänä taas toisin päin.
Oma työni oli lähinnä lepäilyä, kun assarit hoitivat rankat hommat. Juomanpitäjä on juuri kylmälaukulla, joten hän ei päässyt kuvaan. Luureista kuuluu leirin tunnussävelmä Fränti ja Vahanen.
Itselläni oli pyrkimyksenä pitää yllä hyvää fiilistä ja olla stressaamatta turhista, sillä oma tonttini oli varsin yksinkertainen ja tekninen verrattuna muihin, joilla oli paljon enemmän vastuuta sisällön onnistumisen kanssa. Nautin roolistani jarrukentän vasempana pakkina, kun viime vuosina on tullut paljon pelattua myös ykköskentässä ja silloin on toki vastuuta sekä ajateltavaa paljon enemmän. Onnistuin melko hyvin, enkä lähtenyt funtsimaan liikoja, kuten usein tuppaan tekemään. Loppua kohti huomasin kuitenkin, että omakin hymy alkoi hyytyä, kun kisaväsymys iski. Ei lentänyt läppä enää samaan tahtiin, tosin ehkä se toi vihdoin kaivatun työrauhan muille.
Laivan tasainen kyyti ja iltapäivän lämpö tarjoavat hyvät olotsuhteet pienelle levolle.
Olin ihmisten seurassa mahdollisimman paljon, sillä oli kiva istuskella päivän jälkeen ja turista niitä näitä. En ollut kovinkaan paljoa yksin ja tämä näkyi lopussa. Introverttina tarvitsen yksinoloa, jolloin lataudun sosiaalisesta rasituksesta. Keikan ajan halusin nautiskella hyvästä seurasta ja olin siis varsin sosiaalinen. Loppukaronkassa kuitenkin huomasin, että sosiaalinen ylikuormitus oli iskenyt. Olin väsynyt töistä, mutta en myöskään ollut niin innoissani ihmisten seurasta, kuin olisin halunnut. Huomasin, että en oikein jaksanut mennä ihmisten luo ja puhua. Tajusin myös, että aloin jo ajattelemaan matkani jatkumista ja aloin irtautumaan iloisesta yhteisöstämme.
Sain ekan kuvan itsestäni pinnan alla.
Viimeisen sukelluksen jälkeen oli hieno nuosta pintaan, kun aurinko alkoi jo laskea ja kaunis lahti näkyi ympärillä.
Kokonaisuutena keikka oli todella hieno kokemus, jota varmasti muistelen aina lämmöllä. Todella mukavia uusia kavereita, paljon iloa ja naurua, palmuja, rantabileitä, spontaaneja naku-uinteja kuutamossa, kolme sukellusta, kauniita auringonlaskuja, nautinnollista elämää :)
Viimeisen illan fiilestelyä "Fräntin" kanssa.
Niin, ne irvokkaat paljastukset kulisseista. Sehän menee niin, että aina kun tehdään telkkariohjelmia, on kaikenlaista säätöä. Kun lähdetään kuvaamaan Thaimaaseen, on säätöä vielä enemmän ja kun kokoonpano on tällainen...no, mikä tapahtuu saarella jää saarelle :P Itsestäni voin tietysti juoruta. Kuten olen maininnut, eivät naiset ole matkalla paljon huomiotani herättäneet. Tässä ohjelmistovirheessä on ollut havaittavissa pientä korjaantumista. Jo ashramissa totesin pari tyttöä varsin viehtättäviksi. Törmäsin välikaronkassa yllättäen vuosi sitten ihastuksen aiheuttaneeseen neitiin. Hän oli lumonnut minut ihan vain kauniilla kuorellaan ja iloisella olemuksellaan. Näin hänet viime vuonna vain pikaisesti. Jostain syystä hän oli tullut käymään saarella ja sattumalta päädyimme juttelemaan. Hän osoittautui varsin ihastuttavaksi persoonaksi. Juttelimne pitkät pätkät ja kannustin häntä tavoittelemaan unelmaansa, josta hän kertoi. Tiesin jo viime vuodelta hänen olevan varattu, joten ei onneksi tarvinnut miettiä, että pitäisi ihastuksen hyväksi oikeasti tehdä jotain. Hän jäi kuitenkin useaksi päiviksi mieleen pyörimään ja ajattelin pitkästä aikaa, että olisihan tuollainen tyttöystävä aika ihana.
En tiedä uskaltaako sitä enää Suomeen palata, jos lentokentällä on toimittajat vastassa... mun reppu kuitenkin näkyy Seiskan kuvassa :D
Kisat olivat ohitse. Osa lähti kohti kotia ja muutamat jäivät vielä nauttimaan lomailusta. Minäkin leikittelin mielessäni, millaista olisi lentää Suomeen ja astua ulos Helsinki-Vantaan ovista. Se oli kiva mielikuva, mutta sen aika on sitten myöhemmin. Halusin levätä, rauhoittua ja palautua keikan rasituksesta, joten otin suunnaksi Annikan bongaaman rauhallisen Koh Yao Noi saaren. Lentokentällä heitin hyvästit kavereille ja jatkoin taas yksin kohti uusia seikkailuja. Seuraavassa "jaksossa" luvassa rommia ja riippukeinuttelua :)
- Turkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti