Tarina jatkuu...

Sadhgurun luota päätin suunnata etelään äiti Amman ashramiin. Vierailu Isha Centerissä oli antoisa, mutta myös voimia vievä. Halusin jättää säätämiset hetkeksi väliin ja päästä vain rauhoittumaan. Olin juuri saanut matkatuttavalta viestin, että Amman luona oli ollut mukavaa ja hän suositteli sitä lepäämiseen. Ei siinä sitten kummempaa kuin yöjunalla kohti Kollamia. Ammasta minulla ei ollut etukäteen muuta tietoa, kuin että hän halailee ihmisiä ja ashramissa käy paljon suomalaisia.

Junaa odotellessa kirjoitin visioimani retriitin ohjelman. Jotenkin luovuus tuntui palanneen. Oli intoa ja energiaa, visioita ja ajatuksia. Tuntui kuin käyttöjärjestelmäni olisi päivitetty ja tässä toimenpiteessä pitää hetkeksi kaikki sammuttaa. Olin hetken aikaa sammutettu, mutta nyt koneeni käynnistettiin uudestaan.

Kollamiin saavuin aamulla ja kävelin satamaan, mistä lähtisi vesibussi, jolla pääsee ashramiin. Oli mukava matkustaa pitkästä aikaa paatilla, varsinkin kun olen alkanut myös fiilistellä sitä, että olisi hauska taas ajaa laivoja. Vajaan kolmen tunnin päästä alkoi edessä näkyä korkeat pinkit rakennukset. En ollut nähnyt ashramista yhtään kuvaa ja näky yllätti.

Ashramissa asuu noin kolme tuhatta ihmistä. Munkkeja ja nunnia, länsimaisia Amman seuraajia ja intialaisia opiskelijoita läheisestä Amman yliopistosta. Alueella on myös sairaala, pankki, pesula, kirjapaino...pieni kaupunki siis. Alueelta ei siis tarvitse poistua, joten elämä on helppoa kuplassa, missä perustarpeista ei tarvitse huolehtia.

Kun saavuin vastaanoton luo, tutustuin heti muutaman vuoden vanhempaan ruotsalaiseen poikaan. Hän vietti ashramissa muutaman päivän ja ystävystyimme tuona aikana. Kävimme yhdessä jonottamassa pitkän päivän Amman halausta ja juttelimme paljon elämästä. Hän on toimittaja, mutta kiinnostunut myös äänestä ja äänilaitteista. Hän rakentaa erilaisia äänivempaimia, mutta ei tee musiikkia. Hän on tehnyt muutaman taideteoksen ja molemmille heräsi ajatus, että olisi hauska kokeilla joskus yhteistyötä, kun molemmat pitävät äänestä, mutta lähestyminen on erilainen. Minä hahmotan ääntä musikaalisemmin ja hän taas teknisemmin.

Amma oli paikalla kuusi päivää, ennen kuin hän lähti halauskiertueelle Pohjois-Intiaan. Amman ollessa paikalla on ashram täynnä vierailijoita. Amma aloittaa halaukset suuressa salissa kello 11 ja meno saattaa jatkua pitkälle yöhön. Välillä lauletaan hindulauluja reilun kymmenen hengen orkesterin kera ja sitten taas jatketaan. Amma ei ilmeisesti hirveästi nuku, kun hänen pitää vielä hallinnollisiakin asioita hoitaa. Wikipediassa on esitetty epäillyjä hänen organisaationsa rahankäytöstä. Näkemäni perusteella voin todeta sen, että itse Amma kyllä käyttää suurimman osan ajastaan ihmisten halailuun, joten hän tuskin itse varoja väärin käyttää. Neljä yliopistoa, pari sairaalaa ja lukuisia konkreettisia hyväntekeväisyysprojekteja kertovat, että kyllä hän on melkoisesti saanut hyvää aikaan.

Amman halaus ei itselleni suurempia tuntemuksia aiheuttanut. Pyrin suhtautumaan tilanteeseen neutraalisti. Ilman suuria odotuksia mistään erikoisesta, mutta myös ilman skeptisiä ennakkoluuloja. Ruotsalaisen kanssa väänsimme vitsiä, että mitäs jos Amma sanookin, että sinä jäät tänne ashramiin. Halauksessa Amma höpisi jotain korvaani. Suomalaisilta kuulin myöhemmin, että ilmeisesti hän yritti sanoa suomeksi rakas poika.

Ashramin rannalla kirjoitin myös pitkästä aikaa Syvänmielensukeltaja blogiani. Inspiraatio tuntui jatkuvan ja annoin ns. kynän sauhuta. Kirjoitin kaksi tekstiä, jotka ovat kummitelleet mielessäni pitkään, mutta en ole niitä saanut kirjoitettua. Yleensä tarkastelen tekstejäni muutaman päivän, mutta nyt nuo syntyivät todella helposti. Koen tekstien käsittelevän tärkeitä asioita, joten tuntui hyvältä saada ne vihdoin ulos. Koska kirjoitan avoimesti, tuntui jännittävältä julkaista ne. Julkaiseminen tuntui kuitenkin arvoiseltaan, kun sain viestin, kuinka pariterapia teksti oli tullut eräälle henkilölle juuri hyvään hetkeen ja auttanut hänen tilanteeseensa.

Tutustuin Amman luona myös suomalaiseen uskonoppineeseen ja kävimme lukuisia mielenkiintoisia keskusteluja uskosta, jumalasta, henkisyydestä, Amman ja kristinuskon ristiriidasta sekä lukuisista muista aiheista. Nautin suuresti, kun sain kysellä mieltäni askarruttavia asioita ja niihin vastattiin ajatuksella. Kysymykseni saattaisivat aiheuttaa jollekin puolustusreaktion, mutta keskustelukumppanini aisti hienosti sen, että tarkoitukseni ei ollut provosoida, vaan taustalla oli aito kiinnostus kuulla miten toinen jäsentää asioita.

Keskustelin paljon myös muiden mukavien ihmisten kanssa. Oli mahtavaa kuulla miten he kokevat Amman ja minkälainen heidän elämäntarinansa on. Yleisesti ottaen ihmiset ashramissa tuntuivat olevan avoimia puhumaan ja tämän ansiosta hyviä keskuteluja syntyi helposti. Ashramissa oli paljon suomalaisia, joten oli rentouttavaa, ettei kaikkea höpöttelyä tarvinnut käydä englanniksi.

Ammaa palvotaan jumaluutena, mikä tuntui itsestäni hiukan oudolta. Tähän toki vaikuttaa se  oma kulttuurillinen taustani. Oli hienoa seurata niin erilaista lähestymistä elämään ja uskontoon. Amma ei ilmeisesti sinänsä pyri levittämään hindulaisuutta, vaan kehoittaa jokaista tutustumaan omaan uskontoonsa syvemmin. Se on kuitenkin hänen oma uskontonsa, jonka kautta hän oppejaan jakaa ja minkä ympärillä ashramin arki pyörii.

Vierailu herätti runsaasti uusia ajatuksia ja avasi erilaisia näkökulmia elämään.

Prosessoituani kokemaani, jotain pohdintoja päätyy varmasti Syvänmielensukeltajaan. Vietin lopulta kahdeksantoista yötä ahsramissa. Vierailun loppupuolella näin julisteen, joka aiheutti jonkinmoisen järkytyksen itselleni. Amman yliopistossa alkaa filosofian ja psykologian koulutusohjelma, johon on vielä sisällytetty joogaohjaajan koulutus. Pistin viestin tuosta koulutuksesta parille ystävälleni ja kuunneltuaan juttujani reilut kymmenen vuotta, he totesivat, että ei voisi enempää olla minun näköiseni juttu. Niinhän se onkin, mutta että pariksi vuodeksi Intiaan...hmm.

Pitää toki mainita sekin, että ashramissa tehdään päivittäin pari tuntia vapaaehtoistyötä. Se on yksi henkisen harjoituksen muoto. Olin alkuun kuusi iltaa länkkärikahvilan keittiössä tiskaamassa. Iltavuoro kuitenkin tuntui tylsältä, vaikka itse tiskaamisesta pidinkin. Vaihdoin sitten päivävuoroon pyykkien lajitteluun, jossa viihdyinkin lopun aikaa.

Asuminen ashramissa on edullista. Noin neljällä eurolla saat majoituksen ja kolme ruokaa. Hintaan kuuluvat ateriat ovat riisiä ja jotain kasvismättöä mukaan. Jos haluaa syödä jotain muutakin, selviää edullisesti, koska kaikki maksulliset ruokapaikat toimivat vapaaehtoisvoimin. 7-8 euron päiväbudjetilla pärjää todella mukavasti. Länkkärikahvilan kasvispurilaiset olivat uskomattoman hyviä. Ennen Thaimaahan siirtymistä olinkin elellyt kasvisruoalla jo yli kuukauden. Intiassa se oli todella helppoa, sillä ruoka on niin hyvää, eikä lihaa ollut edes ikävä.

Viimeisinä päivänä alkoi jännittää edessä siintävä siirtyminen Thaimaaseen ja siellä odottava työkeikka. Otin taas kyydin vesibussilla pienehköön Alleppeyn kaupunkiiin, mikä olikin viihtyisä paikallinen "Venetsia". Pelkäsin, että ashramin jälkeen Intian melun ja yleisen kaaoksen kohtaaminen on kahta kauheampaa. Myös Kochi, josta lensin Singaporeen oli mukava. Merenrantaa, ja leppoisaa meininkiä, kunhan keskustasta pääsi pois. Intiasta jäi siis todella mukava maku viimeisinä päivinä ja kenties joskus eksyn sinne vielä uudestaan...ehkä jopa nopeammin kuin uskallan ajatella. Talousdataa sen verran, että päiväbudjetti kahdeksan viikon vieraillulleni, sisältäen kaikki paikan päällä syntyneet kulut, oli lopulta karvan alle 15 euroa.

Nyt olen jo lepäämässä Ko Yao Noi saarella Thaimaassa ja työkeikka on takana. Seuraavassa jutussa siis silikonilla täytettyjä tarinoita Rachan saaren lämpimistä öistä...tosin, mikä tapahtuu saarella, jää saarelle ;)

- Turkka

Singaporen kentällä, väsyneenä muutaman tunnin huonojen lentokoneunien jäljiltä. Pahoittelut mahdollisista epäjohdonmukaisuuksista :) Nyt muistelen suunnilleen kolmen viikon päähän.

Tarina jatkuu matkalla kohti Isha Yoga Centeriä. En paikasta tarkemmin tiennyt, mutta nimestä ja nettisivuista sen verran sain selvää, että ainakin joogaa pitäisi olla tarjolla. Myös sen tiesin, että jotkut isot bileet ovat tulossa ja majapaikkaa ei ole tarjolla. Lattiamajoitus saattaa juhlan aikaan löytyä.

Ensiksi piti siirtyä Ootysta Coimbatoreen ja sieltä arpoa itsensä Ishaan vievään bussiin. Vaikka vuoristomaisemat olivatkin piristäneet. Laitoin kotijoukoille mailia, missä kerroin, että liikenne, melu ja säätäminen kulkemisten kanssa aiheuttaa vähän stressiä. Lopulta kaikki meni hyvin, vaikka Coimbatoren neljästä bussiasemasta oikean arpominen ja sinne siirtyminen olisivat voineet olla pahojakin rasteja. Toki olisi helppo mennä riksalla, mutta en niitä halua käyttää, kun hinnat ovat suhteellisesti riistoa ja länkkärin neuvotteluasema on usein heikohko. Ja minä kun kuitenkin sitten alkaisin vääntämään kiukulla, niin mielummin vältän tilanteet. Julkinen liikenne toimii loistavasti, kun vain tietää mihin on menossa ja löytää oikean bussin. Esim. Mumbain kentältä porukka otti riksan 800 rupialla...meikän bussi /juna reissu maksoi 20 rupiaa. Toki siinä oli enemmän vaivaa ja kesti, mutta heti oli kosketuksissa paikallisten kanssa ja jonkinlainen seikkailuvietti saa siinä myös tyydytyksen.

Nyt koitan laittaa suodattimen päälle ja fiilistellä vain olennaisimmat jutut, sillä kun Ishan pihaan bussi pysähtyi, alkoi hyvät setit :)

Bussissa huomasin jo yhden herran käyttäytyvän oudosti. No hän otti minut ulkona suojelukseensa ja lähti viemään ympäri keskuksen rakennuksia. Vartijat katsoivat kummissaan, mutta selkeästi herralla oli jokin status, koska kukaan ei puuttunut kulkuun. Englantia herra ei oiken osannut, vaikka puhui taukoamatta. Lopulta sain hänet viemään itseni kansainväliseen toimistoon, jossa tapasin länkkärin, joka ilmeisesti asuu keskuksessa.  Hän kertoi, että tälle yölle ei löydy yösijaa, mutta huomenna voisin tulla ja osallistua pyhiinvaellukselle läheiselle vuorelle. Saisin luultavasti yöpyä muiden vaeltajien seurassa. Sitä seuraavana päivänä olisi Mahashivaratri juhla, joka kestää ilta kuudesta aamu kuuteen, joten voisin myös silloin yöpyä jossain lattialla. Tuona iltana oli keskuksessa konsertti ja jäin kuuntelemaan sen. Kaksi viulistia ja kaksi perkussionistia. Todella taitavaa musisointia ja hieno tunnelma kauniissa ympäristössä. Illlalla palasin bussilla kaupunkiin ja jouduin etsimään majan. Onneksi en aivan ryöstöhintaiseen joutunut.

Konserttilava

Shiva

42-päiväisen ohjelman viimesiä tuntaja viedään. Tyypit mantrasivat jotain ja tekivät vähän jumppaliikeitä.

Tempplissä otetaan tuhkaa otsaan...en muista mikä merkitys oli. Jotain hyvää feng shuita siitä kai tulee.

Seuraavana päivänä painelin takaisin keskukseen bussilla. Matka kestää reilun tunnin. Säätöä oli ilmassa, kun minä en tiennyt mistä on kyse ja ei tiennyt kyllä virkailijatkaan. Lopulta sain ilmoittauduttua vaellukselle ja hyvällä säkällä löytyä pari tyyppiä, ketkä olivat tekemäsäs sen yötä vasten. Kuulin, että reitti on rankka ja arviot pituudesta ja ajasta vaihtelivat paljon. Haitari oli muutamasta kilometristä ja tunnista vajaaseen 20 km. Valmistauduin henkisesti illan yön koitoksen ja koitin tankata energiaa.

Ennen lähtöä jänskättää. Keppi on kaverin sauva.

Pääsimme joskus ysin jälkeen matkaan. Matka alkoi jonkun temppelin luota ja heti alussa vedettiin luulot pois. Järkyttävää nousu kivisiä "portaita" pitkin. Meidän opas paineli kamalaa kyytiä ja toinen jamppa taas ei paljon liikuntaa harrastanut, joten olin huolissani tahdista, koska itsekin olin kovilla, eikä oma kunto ole kuitenkaan huonoimmasta päästä.

Shivangaksi kutsuivat sekä vaellusta että 42-päiväistä henkistä ohjelmaa.

Rappuset vain jatkuivat ja jatkuivat. Välillä joutui menemään nelivedolla. Meikä oli tietysti viimeisen päälle varusteissa, kuin suoraan partiokaupan mainoksesta. Intialaisilla ei kenkä puristanut, kun painelivat paljain jaloin pelkässä lannevaatteessa. Rappusten jälkeen tuli edes vähäksi aika normaalia kohtuu tasaista polkua. Sitten mentiin alamäkeen ja lopulta alkoi taas kunnon nousu, tällä kertaa ilman portaita. Tähtitaivas oli kaunis ja kun nousimme puurajan yläpuolelle, oli todella mahtava fiilis. Otsalamppu oli todella loistava valonlähde, sillä niin paljon matkalla joutui käyttämään käsiä. Intialaisilla ei tietenkään paljon moisia näkynyt.

Lopulta noin neljän tunnin kipuamisen jälkeen olimme perille. Näillä seuduuin joku guru oli jättänyt fyysisen olomuotonsa ja Shiva jumala oli retkillään myös vuorella hengaillut. Kallion kolussa oli pieni pyhäkkö, jossa joku herra suoritti tulirituaalia ja ihmiset saiavt uhrata eväitään. Tuuli ylhäällä oli kova, joten emme kovin kauaa viipyneet.

Vuoren "temppeli"

Pyhiinvaeltajat

Paluumatka olikin sitten aivan järkyttävä. Jos ylöspäin oli raskasta, niin alaspäin tuplasti. Koska reitti oli jyrkkä ja liukas, joutui skrappaamaan paljon ja kuitenkin oli jo ihan puhki noususta, sekä väsytti muutenkin paluumatkan alkaessa kello kahden nurkilla. Lopussa portaat tuntuivat kestävän ikuisuuden. Sitä ei pysty ymmärtämään, jollei ole kokenut. Ne eivät loppuneet sitten millään. Lopulta kuuden nurkilla olimme takaisin temppelillä. Takaisin keskukselle riksalla ja sitten menin betonillen rappusten alle nukkumaan, kun kaikki lattiat tuntuivat olevan tukossa intialaisia. Ajattelin, että tässä väsymykseesä uni tulee missä vain ja niin se tulikin.

Maalissa irtosi väsynyt, mutta onnellinen hymy. Mahtava setti, ehkä rankin vaellukseni ja on sitä melko pahoja reittejä ennenkin eteeni osunut. Vuoren korkeus on ilmeisesti 2400 metriä ja matkaa oli ehkä kokonaisuudessan noin 15 kilometriä...

Tuolla sitä uinuttiin ämpärien takana.Seuraavaksi yöksi ymmärsin, että harjoitushalliin kyllä mahtuu unille. On edes huopa alla.

Seuraavana päivä oli sitten juhlat, Maha shivaratri. En ollut tajunnut, että keskuksen ulkopuolelle oli rakennettu iso teltta. Siis todella iso. Onneksi juttelimme erään paikallisen kanssa ja tajusin, mistä tuo tv-lähetys tulee. Keskus oli rauhallisessa laaksossa vuorten keskellä. Loistava ympäristö rauhoittumiseen. Muutenkin keskus oli hieno. Mieleen tuli tv-ohjelmien maalamat mielikuvat gurusta, joka vetää kovat rahat tililleen. Kun pääsimme teltalle, oli väkeä todella paljon. Koko yön show lähetettiin livenä nettiin ja teltan ulkopuolella oli screenit, jotta runsas joukko näki tapahtumat. Oli bändejä, gurun puheita, tuotejulkistuksia, meditaatiota jne. Touhu oli kuin sekoitus rockkonserttia, gaalaa ja linnanjuhlia. Gurulle oli vedetty koko teltan mittainen catwalk, missä hän tepasteli ja otti rauhallisesti yleisön haltuun. Koko yötä en jaksanut valvoa, mutta vaellus ja juhla olivat loistava kokemus. Seuraavana päivänä kuulin, että keskuksella oli käynty arviota miljoona ihmistä. En tiedä oliko miljoona totta, mutta Suomen festarit ovat kyllä pieniä näihin kekkereihin verrattuna.

Ei voi kuin ihailla catwalkin pituutta :D

Itse guru, Sadhguru, on jännä tapaus. Tutkin hänen "profiiliaan" vasta vierailuni jälkeen. Hän on tehnyt rahaa rakennusbisneksillä nuorena, mutta saatuan henkisen herätyksen. Alkoi kiertämään Intiaa moottoripyörällä ja opettamaan joogaa ilmaiseksi. Keskus on järjestön nimissä, joten periaatteessa guru ei siitä rahoja itselleen kääri. Miestä voi seurata niin facessa kuin twitterissä ja pitää sanoa, että mukavan oloinen herra. Fanit kertoivat hänestä vaikka millaisia ylistystarinoita. Tykkään siitä, että vaikka Sadhgurulla on pitkä parta ja klassista guruvaatetusta, painelee hän vaelluskuvissaan kunnon lenkkarit jalassa, ajelee pyöräänsä aurinkolasit päässä ja näköjään hallitsee rallinkin...vähän sellaista putinmaista machoilua, mutta jotenkin todella sympaattista. Sadhgurun jutut olivat myös humoristisia, joten mikään tosikko hän ei ainakaan ole.

Keskuksessa pitää käydä kursseja, jotta toimintaan voi kunnolla osallistua. Hiukan sellainen sisäpiirivaikutelma tuli, mutta ei kuitenkaan liian. Keskus on avoinna vierailijoille ja se on todella hieno. Todella miellyttävä ensikosketus tällaiseen maailmaan, joka on meille länkkäreillä aika vierasta.

Vuorilta virtaa pyhää vettä ja siellä herrain kesken käydään dippaamassa oranssin lannevaatteen kera. Altaassa on myös jotain reliikkejä, mihin tungetaan pää kiinni ja sitten tulee ilmeisesti hyviä viboja. Kävin pari kertaa pulahtamassa, mutta viboja ei tullut.

Uimalaitos. Naisille löytyi omansa, mutta se oli toki piilotettu katseilta, kun tuo miesten oli todella tehdä nähtäväksi.

Seuraavaksi suuntasin katsastamaan toisen gurun, Suomessa äiti Ammana tunnetun halailijan...

- Turkka

*Tapahtumat sijoittuvat kolme neljä viikkoa taaksepäin*

Kylläpä huomasi kuinka hyvää jooga ja varmasti mikä tahansa liikunta tekee. Olo oli aamuisen joogan jälkeen niin pirteä ja energinen. Vaikutus oli sekä kroppaan, että mieleen. Olen huomannut kuinka säännöllinen jooga tekee itselleni hyvää, mutta matkalla ei ole rutiinia päässyt syntymään. Pitää yrittää paikasta huolimatta tehdä edes joku pieni harjoitus, jotta saisi tuota energiaa hankittua. Kyllä sen on matkalla huomannut, että makoilu väsyttää ja nähtävästi tekeminen piristää. Viereailu Mysoressa oli mukava. Oli hauska nähdä millainen joogayhteisö täällä vaikuttaa ja nyt muuttui taas mielikuvat lähemmäksi todellisuutta. Esimerkiksi se, että Gokulumin kaupuninosa, jossa koulut sijaitsevat, ei ole mikään erityisen rauhallinen ja idyllinen.

Joogien hengailut paikkoja löytää kartasta, jota ei saa mistään :) Onneksi suomalaiset naiset, ketkä tapasin ekana iltana, vilauttivat karttaa minulle, niin osasin bongailla ”salaiset” piilopaikat.

Hyvältä maistuu, kun kaverin kanssa nautiskelee!

Kolmena iltana sattui sopivasti olemaan tarjolla ilmainen meditaatio. Hyvä vetäjä ja mukavan erilaiset meditaatiot joka ilta. Hän oli muuten nimeltään Kumar.

Ei arvaisi ulkoapäin, että tässä on yksi joogeille suunnatuista ravintoloista. Kuvan hetkellä sisällä hengailee kolmisenkymmentä joogia nauttimassa maukasta aamupalaa.

Joogapaikoissa oli tarjolla paljon terveellistä ravintoa. Tässä smoothie, mikä sisälsi vaikka mitä…ainakin vihreää teetä ja cahwee pähkinöitä :) Seurana jotain hippikakkua…osaavat kyllä  tehdä hyvää sapuskaa.

Mysoren jälkeen ajattelin mennä vaeltamaan, mutta en saanut vaellusfirmaan yhteyttä, enkä sitten viitsinyt kyseiseen kylään lähteä katsomaan mikä meininki. Museon vaellustaulu sai kaipaamaan kunnon retkelle. Seuraava ajatus oli suunnata Isha Yoga Centteriin. Sinne sain yhteyden, mutta vastaukset olivat vähän ympäripyöreitä, joten päätin sitten ottaa bussin Ootyn vuoristomaisemiin.

Bussimatka Ootyyn oli yllättävän viihtyisä. Viisi tuntia (160 km) meni melko nopeasti maisemia ihmetellessä.

Majoitus löytyi NNKY:n tiloista, joka oli tehty vanhan panimon rakennuksiin.

Tein retken paikallisbussilla ja kävellen Etelä-Intian korkeimmalle huipulle Doddabettalle (2633 m). Kun kipitin normaalia vauhdikasta tahtiani kohti huippua, tuli mieleeni, että kannattaa ehkä ottaa rauhallisesti, kun ilma taita olla jo vähän ohuempaa näin korkealla.

Ootyssa on myös sen verran vilpoista, että piti oikein kaivaa pitkähihainen ja tykit jalkaan. Jännä miten tällainen 10-24 astetta on yhtäkkiä tosi kylmän tuntuista. Yöllä saa kaivautua kunnolla makuupussiin ja illalla vetää kunnolla vaatetta päälle.

Välillä pitää käydä nauttumassa ihan jotain muuta kuin paikallista evästä. Tässä paikkallisen Starbucksin tarjontaa.

Päätin lähteä päivän bussiretkelle mukaan, kun se helposti majapiakan respasta järjestyi. Oletetusti anti oli aika vähäinen, mutta oli hauska matkustaa intialaisten kanssa, jotka olivat viettämässä vapaata kaveriporukoissa. Safarilla ei paljon elukoita näkynyt, tosin pimeän tullen meidän jeeppi näki tien yli vilahtavan leopardin. Ihastelimme myös muutamaa paikkaa, mitkä ovat ilmeisesti kuuluisia paikallisten elokuvista.

Hymyilin kainosti ohi kiitäneeseen jeeppiin ja taukopaikalla tytöt halusivat kuvia. Jätkien kanssa on saanut poseerata ahkeraan, mutta nyt piti ottaa sitten ihan itsellekin kuva :)

Kaverin kanssa odoteltiin take away -annoksia.

Ooty ei oikein ollut meikän makuun. Liikaa häslinkiä jälleen kerran, vaikka ns. vuoristokylässä ollaankin. Saa nähdä millainen kuulovaurio tästä tööttäilystä lopulta tulee. Korvat huutaa hoosiannaa, kun rekkaa painaa kohdalla viritettyä super torveaan.

Aamulla suuntasin bussiasemalle ja mikään ravintola ei ollut matkanvarrella auki, joten söin aamiaisen aseman vieressä. Bussimatka oli laskettelua vuorelta alas ja kauniit vuoristomaisemat inspiroivat jälleen suuresti. Aloin saamaan visioita uudesta erämaavaelluksesta ja retriitistä harjoituksineen. Muutenkin kaikki tuntui hetken aikaa olevan todella selkeää. Asiat jäsentyivät. Ajatus siitä, että pitää aina yrittää laajentaa hiukan omia rajojaan, vertaamatta siihen mitä muut tekevät, tuntui konkretisoituvan tajuntaan. Flow tila vaatii sen, että on sopivan haastavaa, ei liian helppoa, mutta ei masentavan vaikeaa. Oma kehitys pitää huomata. Muita tuijottamalla törmää usein siihen, että vertaa ihan eri sarjan tekijöihin ja näin sitten jää flow saavuttamatta, kun yrittää liian vaikeaa. Eihän tässä mitään uutta ole, mutta jotenkin tuo vanha tieto tuntui yhtäkkiä kirkastuvan ymmärryksen tasolle. Omien rajojen laajentamisesta tulikin sitten retriitin teema. Ensimmäisen kerran kuukausiin ajattelin tulevaisuuteen suuntautuneita toimintaa sisältäviä ajatuksia. 

Tämän jälkeen alkoikin sitten tapahtua kaikkea mielenkiintoista, kun olin päättänyt suunnata seuraavaksi Isha Yoga Centeriin. Siitä kirjoitan kuitenkin oman juttunsa.

- Turkka

Kohta nelisen viikkoa reissua takana. Nyt voisin pohdiskella, miten ennakko-odotukset ovat vastanneet koettua. Perään sitten kohokohdat tapahtumista…ja löysällä suodatuksella tällä kertaa.

Ihmiset

Tuijotusta on välillä paljonkin, mutta eipä se häiritse, lähinnä huvittaa. My friend huutelua tulee toki kauppialta, mutta sekin on enemmän turistikohteissa. Kerjäläisiä olen tavannut aika vähän, usein ovat vain käsi ojossa tai saattavat höpöttää jotain hindiksi. Joku herra syljeskeli perään, kun en kuppiin heittänyt rahaa. Lähtökohtaisesti ihmiset ovat mukavia ja avuliaita. Usein myös kysytään mistä maasta olen…vastaus tosin ei ihan kaikkia tavoita, ”onko se siinä Filipiinien vieressä?”. Hankalaa on erottaa, uteleeko joku ihan aidosta mielenkiinnosta vai koittaako kaupata jotain palveluaan jne. Ilmeisesti pohjoisessa meininki on vähän erilaista ja Delhissä kerjäläisarmeija piirittää pitkään ja agressiiviesti.

Onhan tuossa myös pyörinyt mielessä se, että yhtälailla länsimaissakin yritetään saada ihmisiltä rahat pois. Tyyli on vain hiukan eri, mutta eiköhän markkinoinnissa aina olla vähän rajoilla faktojen kanssa. Kosmetiikkaa, elektroniikkaa ja jopa ruokaa kaupataan meille melkoisin mainoslausein. Näyttää siltä, että maailma vain tarvitsee kaupantekoa, ei sillä itse tuotteella ole niin väliä.

Ympäristö

Roskaa on joka puolella ja paikat ovat ränsistyneitä, mutta eipä se nyt sinänsä haittaa. Paskaa on siellä täällä ja vessat voivat olla aika karmeita, mutta eipä se ole juuri päivää pilannut. Kun on valmistautunut vetämään askettisella linjalla, niin silloin ei kovasti voi pettyä. Hajujakin tulee  vastaan, mutta eipä niitä tarvitse haistella ja muutenkin häiritsevät hajut ovat aika harvinaisia. Liikenteen melu ja tauoton torven soittelu on itselleni suurin ärsytyksen aihe. Se on todella stressaavaa. Itse liikenteeseen on tottunut, sekaan vain, kyllä sieltä mahtuu, vaikka vähän hirvittääkin astua tielle. Käytettyjen vesipullojen määrä, jonka itse matkalla tuottaa vähän mietityttää. Mahdollisuuksien mukaan ostaa isoja pulloja ja Hampissa oli hienosti monta täyttöpistettä, joten vettä sai ympäritöystävällisemmin ja kaiken lisäksi paljon edullisemmin…toki mielessä kävi, mitäköhän vettä näihin 25 litran tonkkiin laitetaan.

Kulttuurishokki

Ensimmäisenä Mumbain päivänä olin jotenkin pihalla ja asioiden järjestyminen jänskätti, mutta muuten ei varsinaisesti ole ehkä erityisempää ongelmaa ollut sopeutua. Kaikki on hoitunut ilman mitään suurempia ongelmia. Kaikista tavoista ei toki ole kärryillä ja aina ei tiedä miten suhtautua johonkin tapahtumaan, mutta eipä niitä sitten suuremmin jää miettimään. Toki sen huomaa, että on rennompaa olla, jos on myös länkkäreitä lähistöllä, kuin silloin kun palloilee yksin intialaisten kanssa.

Perspektiiviä

Ajatuksia näkemästään syntyy tietysti luonnostaan paljon. Mitään järisyttävää ei ole kuitenkaan mieleen pulpahtanut. Ehkä päällimmäisenä se, että maailmaa ja elämää ei varmaan voi koskaan ymmärtää kunnolla. Vaikka on nähnyt ihmisten elävän pohjoismaisin silmin melko epämukavasti, eivät he ole silti näyttäneet mitenkään elämäänsä kyllästyneiltä, kärsiviltä tai epätoivoisilta. Ajatusmaailmat, uskomukset ja kulttuuri ovat niin erilaiset, että tuskimpa he haaveilevat samasta, mistä meidän kulttuurissamme haaveillaan. Hygienia ja terveydenhuolto voisivat varmaan olla paremmalla tasolla, koska sairauksien kanssa täällä on luultavasti aika kurja elää ja hyvä hoito maksaa ilmeisesti todella paljon. Samalla sitä kuitenkin ajattelee, että asiat eri puolilla maapalloa vain ovat erilailla. Täällä ihmisiltä pettää fyysinen terveys ja meillä taas henkinen terveys. Kuka sen määrittelee kuinka pitää elää ja toimia, mutta ympäristön hyvinvointi olisi toki tärkeä asia kulttuurista riippumatta.

Nuorisohostellissa majoittuneet intilaispojat kertoivat, kuinka valmistumisen jälkeen heille etsitään vaimot. Kuulostaa oudolta, mutta yhtä outoa oli varmasti heille se, että olen 32-vuotias ja naimaton. Enkä tiedä, onko meidän vapaa pariutuminen myöskään niin toimiva konsepti. Paljon eroja, laiminlyötyjä lapsia ja yksineläjien määrä kasvaa koko ajan.

***

Vatsataudista toivuttuani törmäsin saksalaiseen arkkitehtiin jälleen kerran ja hengailimmekin viimeiset Hampin päivät ainakin yhteisen illallisen merkeissä. Jänniä juttuja lapsuudesta DDR:ssä ja minä koitin selittää hänelle Suomen sotahistoriaa. Pääsimme käsiksi myös usko, uskonto ja elämänkatsomus aihepiireihin.

Mun Kumare-asu on vihdoin löytynyt :)

Hampin auringonlasku

Iltajamit kitaran ja djemben voimin

Eräänä iltana nukkumaan mennessä, alkoi vatsa tuntumaan ilmapallolta. Koitin piereskellä kaasut pois, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Vatsa oli lopulta niin piukee, ettei unta saanut mitenkään ja tunsin jo ihan kipua. Seuraavaksi koinkin reissuni ensimmäisen elokuvahetken. Asetuttuani betonisen huussin reiän ylle, matkustin ajassa 90-luvulle. Mieleeni muistui se, kun olin ala-asteella yökylässä joukkueeni maalivahdin luona ja näin ensimmäistä kertaa Nuija ja tosi nuijan. Elokuvan vessakohtaus tipautti minut silloin täysin ja nyt elin sen itse. Oma kohtaukseni oli tosin kestoltaan taiteellisemmin lähempänä kymmentä minuuttia. Kello oli yksi yöllä ja betonibunkkeri raikasi, kun kaasu ja varpusparvet liihottivat vapauteen. Kuvittelin, miltä se mökkeihin ja majoihin kuulostaa, joten nauroin katketakseni itselleni ja tuolle elokuvamuistolle. Hassulta tämä äänien sekamelska varmasti kuulostikin. Loppu hyvin ja hiippailin takaisin mökkiini, toivoen, etten kohtaa ketään.

Hampista halusin lähteä Mysoreen joogaamaan. Junalipun ostin netin kautta. Ensiksi olin odotuslistalla, jolla odotin pääsyä toiselle listalle. Tämä RAC-lista antaa oikeuden nousta junaan, mutta en välttämättä saa omaa makuupaikkaa. Parisen tuntia ennen lähtöä tarkistin sijoitukseni. Olin RAC-listalla sijalla 38. Pari sekuntia sen perään tuli kuitenkin viesti, että minulle on paikka. Samaan junaan oli matkalla myös ranskalainen poika ja belgialainen tyttö, keiden kanssa olin yhtenä iltana jutellut. Juna-asemalla oli myös nätti norjalainen tyttö, kenen kanssa olimme jakaneet päivällä pöydän kahvilassa. Molemmat tosin keskittyneinä läppäreihinsä. Kutsuin hänet seuraamme. Hänellä olikin paljon tietoa Mysoren joogakouluista. Itse olin taas liikkeellä ilman suurempia selvittelyjä, joten kysyin voinko peesata häntä. Sovimme, että tapaamme aamulla asemalla.

Aamulla tapasimme porukalla. Norjalaiselta löytyikin kaverien tuntema paikallinen kontakti, joka lupasi tulla hakemaan hänet prätkällään, joten en päässytkään niin helpolla joogamestoille. Lähdin ranskaa höpöttävän parin matkaan nuorisohostelliin, missä sattuikin olemaan meille tilaa ja hinta oli alle 2€/yö. Järjestyssäännöt ja ohjeistukset olivat viihdyttävää luettavaa. Otimme kaikki kaksi yötä ja kävimme päivällä katsomassa Mysoren Maharajan palatsin. Komea se olikin. Muuten kaupunki on aika kamala. Paluu Hampin seesteisestä eristyneisyydestä isoon kaupunkiin oli melkoinen järkytys.

Viestittelin norjalaisen kanssa ja päätin kävellä hostellilta nelisen kilometriä yhteen hänen suosittelemistaan paikoista. Vähän jänskätti onko koululla tilaa, mutta sekä tunneille mahtui, että sain myös ok hintaisen ja kivan majoituksen itselleni. Vähemmällä jännityksellä toki pääsisi, jos selvittäisi ja buukkaisi asioita etukäteen, mutta jotenkin tuossa säkäilyssä on oma tunnelmansa. Koskaan ei tiedä tarkallalleen mihin päätyy ja tähän saakka se on toiminut ihan hyvin.

Kämppä on ilmeisesti jonkun asunto, kun siellä on alttarikin ja tänne mahtuisi varmaan pari muutakin. Majoitan paikkaa yksin, joten saan olla pitkästä aikaa rauhallisessa paikassa. Huoneisto on todella siisti ja joogatunnin jälkeen lämmin suihkukin oli mukava, vaikka sellaista en ole kaivannutkaan. Siisti länsimainen sisävessa on myös kivaa vaihtelua. Joogatunti oli vauhdikas ja haastava. Mysore on Suomessa suositun anstangajoogan koti ja alkuperäisen koulun lisäksi alueella on paljon muitakin. Täällä pyörii paljon ns. tosi harrastajia, opettajaksi kouluttautuvia ja sitten tietysti tällaisia ei niin vakavissan joogailevia. Koitinkin ekana iltana bongailla joogaväkeä ja löysin ravintolan, missä loistavan pastan ja smoothien lisäksi törmäsin kahteen suomalaiseen naiseen, ketkä ovat jooganneet Mysoressa yli kuukauden. Sain heiltä vinkkejä paikoista ja oli kiva kuulla heidän kokemuksiaan.

Tänään sunnuntaina joogakoululla ei ole tunteja, muttan ensi viikolla pyrin osallistumaan kello yhdeksän aamutunneille ma-to. Kiva ja hyvä kun tulee kunnon liikuntaakin vaihteeksi. Pelkäsin jo, että olenko ihan rupsahtanut, mutta tuo eilinen eka tunti oli niin rankka, että näköjään olen ihan hyvässä hapessa, kun siitä selvisin ongelmitta.

Suomessa hehkuttelin, kuinka lähden Mysoreen tsekkaamaan joogamisut. No ei se nyt ihan menekään niin. En tiedä olenko sisäistänyt intialaisen aseksualisuuden vai onko ne vähätkin testosteronit kadonneet kehosta kokonaan. Ei meinaan pyöri mielessä sitten mitkään erotiikan häivähdyksetkään. Ei tekisi ollenkaan tiukkaa lähteä nyt munkiksi, vaikka siihen liittyisi selibaatti. Se olisi varmaan pienin muuttuja, mitä siinä miettisi. Jännä juttu, sillä koskaan ennen ei ole tällaista "tyhjiötä" ollut. Tiedä sitten onko pysyvää vai ohi menevää. Ehkä alan olemaan valmis järjestettyyn avioliittoon, kun ei sillä sitten ole niin väliä, kuka sieltä pariksi valikoituu :)

- Mysoren munkki Turkka