*Tällä hetkellä olen Nepalissa ja valmistaudun huomiseen bussimatkaan kohti Annapurna Circuit reitin lähtöpistettä. Muutama viikko varmaan reissulla menee, riippuen kuinka paljon innostun kävelemään.  Luultavasti olen myös katveessa kaikelta viestiliikenteeltä. Syvänmielensukeltajaa lukeville löytyy pari uutta bloggausta.*

Istuskelen Bangkokin legendaarisen Khaosan Roadin nurkilla. Fiilistelen parin viikon takaisia, Martina ja hengenpelastajat sarjan toisen tuotantokauden kuvauksista kauniilla Raya Yain saarella. Mitä tapahtuu, kun siirryt ashramin henkisistä pohdinnoista ja peittävästä pukeutumiskoodista viettelysten saarelle, jossa ei paljasta pintaa peitellä povipommien kirmatessa pitkin rantaa? Tavallaan oli kyseessä vain muutto aikuisten kesäleiriltä toiselle. Molemmissa on majoitus järjestetty ja ruokahuolto pelaa. Löytyy kivoja kavereita ja vähän pitää jotain tehdäkin.

Rayan rantojen kutsu kaikui...

Lensin Phuketiin Singaporen kautta. Välilaskun aikana tein bussikierroksen Singporessa ja Intian jälkeen se tuntui todella steriililtä ympäristöltä, moderneja rakennuksia, ei roskia, ei liikennekaaosta. Intia tuntui varsin elävältä ja sielukkaan rosoiselta paikalta, tähän rahakkaaseen kiiltokuvakaupunkiin verrattuna.

Olin Phuketissa torstai-iltana ja yövyin lentokentän lähellä. Kilpailijat ja muu tuotanonväki saapuisivat perjantai aamuna. Kävin syömässa ja ajoin partani pois, nuorentuen taas muutaman vuoden. Ajattelin, että Thaimaan rannoista ja lämmöstä voisin nauttia vaihteeksi siloposkin. Tuntuu aina yhtä oudolta, kun parran takaa paljastuu erilaiset kasvot.

Jesse-look vaihtui junnu-lookiin

Jännitin melkoisen paljon. Tapaan paljon uusia ihmisiä, sillä vain yksi kuvausryhmästä on kouluajoilta tuttu tyyppi. Kuinka sulaudun porukkaan? Osaanko olla enää ihmisten ilmoilla ashramin kuplan jälkeen? Kuinka paljon tulee ongelmia työkalujen kanssa, sillä itselleni aiheuttaa suurta stressiä, kun radiolähettimet eivät kunnolla pelaa? Yleensä niiden kanssa on aina jotain häiriöitä. Mieitn myös, pitikö itsensä tännekin ängetä, kun olisin voinut vain jatkaa rentoa reissaamista.

Rayan pääranta

Halusin työkeikalle lähteä, koska olen haaveillut työskenteleväni joskus jossain lämpöisessä. Suomessa on tullut niin paljon työskenneltyä kovissa pakkasissa, joten olisi mukava kokeilla toista ääripäätä. Rayan saari oli tuttu entuudestaan, koska olin mukana vuosi sitten kuvauspaikkoja katsastamassa. Silloin jo ajatus kävi mielessä, mutta kalenterista löytyi jo täytettä. Samalla reissulla ajauduin myös suorittamaan sukelluskurssin Raya Diversilla. Mielessäni oli siis myös mahdollisuus päästä sukeltamaan vuoden tauon jälkeen. Raya Divers oli mukana tuotannossa, joten tiesin, että sukellukset olisivat mahdollisia sopuhintaan, kunhan aikaa vain löytyisi. Eikä tietenkään pieni lisä matkakassaan haittaisi. Itse ohjelmakin oli varsin tuttu, sillä tein ensimmäisen kauden äänen jälkityöt.

Komentokeskus

Aloitimme matkan kohti satamaa minibussilla ja samalla tutustuin uusiin työkaverein. Varsin mukavaa väkeä, kuten toki olettaa voikin, kun näissä hommissa pyörivät. Läppä lensi autossa, vaikka muilla oli takanaan lähes vuorokauden matkustaminen. Ekana iltana söimme yhdessä ja iltaa istuttiin lopulta melko myöhään, kun seuraavana päivänä ei vielä alkanut kuvaaminen. Nautin suuresti, kun pitkästä aikaa pääsi heittämään läppää suomeksi. Kuvausryhmäni kameramies ja toimittaja olivat mahtavia tyyppejä ja meillä oli todella hauskaa läpi tuotannon. Fiilistelin myös paljon sitä, kuinka hienoissa maisemissa olimme. Yksi parhaista hetkistä oli päivän jälkeen istua hetki mökkini terassilla ja kuunnella sirkkojen siritystä.

Saarirakkaani: Tuomo & Annika <3

Välillä päästiin veneilemään...uskaliammat poistuivat rantaan uiden.

Kuvauspäivät olivat pitkiä ja kun kuvasimme paljon rannalle aurinogossa, oli se myös melko raskasta. Loppua kohden näki, että rasitus painaa ihmisiä, mutta huumorin voimalla mentiin aina eteenpäin . Tällainen tuotanto on jonlainen ihmiskoe niin kilpailijoille kuin muulle tuotannonväelle. Ihmisen käyttäytyminen kun itseäni kiinnostaa, niin on mielenkiintoista seurata niin omaa kuin muiden toimintaa eri tilanteissa. Jokainen toimii aina omalla tyylillään ja rasituksen alla tilanteet voisivat joskus kärjistyä, mutta hienosti eri persoonallisuudet tasapainottavat toisiaan ja hommat hoituvat. Jonain päivänä toinen on hiukan pirteämpi ja jaksaa tsemppailla, toisena päivänä taas toisin päin.

Oma työni oli lähinnä lepäilyä, kun assarit hoitivat rankat hommat. Juomanpitäjä on juuri kylmälaukulla, joten hän ei päässyt kuvaan. Luureista kuuluu leirin tunnussävelmä Fränti ja Vahanen.

Itselläni oli pyrkimyksenä pitää yllä hyvää fiilistä ja olla stressaamatta turhista, sillä oma tonttini oli varsin yksinkertainen ja tekninen verrattuna muihin, joilla oli paljon enemmän vastuuta sisällön onnistumisen kanssa. Nautin roolistani jarrukentän vasempana pakkina, kun viime vuosina on tullut paljon pelattua myös ykköskentässä ja silloin on toki vastuuta sekä ajateltavaa paljon enemmän. Onnistuin melko hyvin, enkä lähtenyt funtsimaan liikoja, kuten usein tuppaan tekemään. Loppua kohti huomasin kuitenkin, että omakin hymy alkoi hyytyä, kun kisaväsymys iski. Ei lentänyt läppä enää samaan tahtiin, tosin ehkä se toi vihdoin kaivatun työrauhan muille.

Laivan tasainen kyyti ja iltapäivän lämpö tarjoavat hyvät olotsuhteet pienelle levolle.

Olin ihmisten seurassa mahdollisimman paljon, sillä oli kiva istuskella päivän jälkeen ja turista niitä näitä. En ollut kovinkaan paljoa yksin ja tämä näkyi lopussa. Introverttina tarvitsen yksinoloa, jolloin lataudun sosiaalisesta rasituksesta. Keikan ajan halusin nautiskella hyvästä seurasta ja olin siis varsin sosiaalinen. Loppukaronkassa kuitenkin huomasin, että sosiaalinen ylikuormitus oli iskenyt. Olin väsynyt töistä, mutta en myöskään ollut niin innoissani ihmisten seurasta, kuin olisin halunnut. Huomasin, että en oikein jaksanut mennä ihmisten luo ja puhua. Tajusin myös, että aloin jo ajattelemaan matkani jatkumista ja aloin irtautumaan iloisesta yhteisöstämme.

Sain ekan kuvan itsestäni pinnan alla.

Viimeisen sukelluksen jälkeen oli hieno nuosta pintaan, kun aurinko alkoi jo laskea ja kaunis lahti näkyi ympärillä.

Kokonaisuutena keikka oli todella hieno kokemus, jota varmasti muistelen aina lämmöllä. Todella mukavia uusia kavereita, paljon iloa ja naurua, palmuja, rantabileitä, spontaaneja naku-uinteja kuutamossa, kolme sukellusta, kauniita auringonlaskuja, nautinnollista elämää :)

Viimeisen illan fiilestelyä "Fräntin" kanssa. 

Niin, ne irvokkaat paljastukset kulisseista. Sehän menee niin, että aina kun tehdään telkkariohjelmia, on kaikenlaista säätöä. Kun lähdetään kuvaamaan Thaimaaseen, on säätöä vielä enemmän ja kun kokoonpano on tällainen...no, mikä tapahtuu saarella jää saarelle :P Itsestäni voin tietysti  juoruta.  Kuten olen maininnut, eivät naiset ole matkalla paljon huomiotani herättäneet. Tässä ohjelmistovirheessä on ollut havaittavissa pientä korjaantumista. Jo ashramissa totesin pari tyttöä varsin viehtättäviksi. Törmäsin välikaronkassa yllättäen vuosi sitten ihastuksen aiheuttaneeseen neitiin. Hän oli lumonnut minut ihan vain kauniilla kuorellaan ja iloisella olemuksellaan. Näin hänet viime vuonna vain pikaisesti. Jostain syystä hän oli tullut käymään saarella ja sattumalta päädyimme juttelemaan. Hän osoittautui varsin ihastuttavaksi persoonaksi. Juttelimne pitkät pätkät ja kannustin häntä tavoittelemaan unelmaansa, josta hän kertoi. Tiesin jo viime vuodelta hänen olevan varattu, joten ei onneksi tarvinnut miettiä, että pitäisi ihastuksen hyväksi oikeasti tehdä jotain. Hän jäi kuitenkin useaksi päiviksi mieleen pyörimään ja ajattelin pitkästä aikaa, että olisihan tuollainen tyttöystävä aika ihana.

En tiedä uskaltaako sitä enää Suomeen palata, jos lentokentällä on toimittajat vastassa... mun reppu kuitenkin näkyy Seiskan kuvassa :D

Kisat olivat ohitse. Osa lähti kohti kotia ja muutamat jäivät vielä nauttimaan lomailusta. Minäkin leikittelin mielessäni, millaista olisi lentää Suomeen ja astua ulos Helsinki-Vantaan ovista. Se oli kiva mielikuva, mutta sen aika on sitten myöhemmin. Halusin levätä, rauhoittua ja palautua keikan rasituksesta, joten otin suunnaksi Annikan bongaaman rauhallisen Koh Yao Noi saaren.  Lentokentällä heitin hyvästit kavereille ja jatkoin taas yksin kohti uusia seikkailuja. Seuraavassa "jaksossa" luvassa rommia ja riippukeinuttelua :)

- Turkka

Tarina jatkuu...

Sadhgurun luota päätin suunnata etelään äiti Amman ashramiin. Vierailu Isha Centerissä oli antoisa, mutta myös voimia vievä. Halusin jättää säätämiset hetkeksi väliin ja päästä vain rauhoittumaan. Olin juuri saanut matkatuttavalta viestin, että Amman luona oli ollut mukavaa ja hän suositteli sitä lepäämiseen. Ei siinä sitten kummempaa kuin yöjunalla kohti Kollamia. Ammasta minulla ei ollut etukäteen muuta tietoa, kuin että hän halailee ihmisiä ja ashramissa käy paljon suomalaisia.

Junaa odotellessa kirjoitin visioimani retriitin ohjelman. Jotenkin luovuus tuntui palanneen. Oli intoa ja energiaa, visioita ja ajatuksia. Tuntui kuin käyttöjärjestelmäni olisi päivitetty ja tässä toimenpiteessä pitää hetkeksi kaikki sammuttaa. Olin hetken aikaa sammutettu, mutta nyt koneeni käynnistettiin uudestaan.

Kollamiin saavuin aamulla ja kävelin satamaan, mistä lähtisi vesibussi, jolla pääsee ashramiin. Oli mukava matkustaa pitkästä aikaa paatilla, varsinkin kun olen alkanut myös fiilistellä sitä, että olisi hauska taas ajaa laivoja. Vajaan kolmen tunnin päästä alkoi edessä näkyä korkeat pinkit rakennukset. En ollut nähnyt ashramista yhtään kuvaa ja näky yllätti.

Ashramissa asuu noin kolme tuhatta ihmistä. Munkkeja ja nunnia, länsimaisia Amman seuraajia ja intialaisia opiskelijoita läheisestä Amman yliopistosta. Alueella on myös sairaala, pankki, pesula, kirjapaino...pieni kaupunki siis. Alueelta ei siis tarvitse poistua, joten elämä on helppoa kuplassa, missä perustarpeista ei tarvitse huolehtia.

Kun saavuin vastaanoton luo, tutustuin heti muutaman vuoden vanhempaan ruotsalaiseen poikaan. Hän vietti ashramissa muutaman päivän ja ystävystyimme tuona aikana. Kävimme yhdessä jonottamassa pitkän päivän Amman halausta ja juttelimme paljon elämästä. Hän on toimittaja, mutta kiinnostunut myös äänestä ja äänilaitteista. Hän rakentaa erilaisia äänivempaimia, mutta ei tee musiikkia. Hän on tehnyt muutaman taideteoksen ja molemmille heräsi ajatus, että olisi hauska kokeilla joskus yhteistyötä, kun molemmat pitävät äänestä, mutta lähestyminen on erilainen. Minä hahmotan ääntä musikaalisemmin ja hän taas teknisemmin.

Amma oli paikalla kuusi päivää, ennen kuin hän lähti halauskiertueelle Pohjois-Intiaan. Amman ollessa paikalla on ashram täynnä vierailijoita. Amma aloittaa halaukset suuressa salissa kello 11 ja meno saattaa jatkua pitkälle yöhön. Välillä lauletaan hindulauluja reilun kymmenen hengen orkesterin kera ja sitten taas jatketaan. Amma ei ilmeisesti hirveästi nuku, kun hänen pitää vielä hallinnollisiakin asioita hoitaa. Wikipediassa on esitetty epäillyjä hänen organisaationsa rahankäytöstä. Näkemäni perusteella voin todeta sen, että itse Amma kyllä käyttää suurimman osan ajastaan ihmisten halailuun, joten hän tuskin itse varoja väärin käyttää. Neljä yliopistoa, pari sairaalaa ja lukuisia konkreettisia hyväntekeväisyysprojekteja kertovat, että kyllä hän on melkoisesti saanut hyvää aikaan.

Amman halaus ei itselleni suurempia tuntemuksia aiheuttanut. Pyrin suhtautumaan tilanteeseen neutraalisti. Ilman suuria odotuksia mistään erikoisesta, mutta myös ilman skeptisiä ennakkoluuloja. Ruotsalaisen kanssa väänsimme vitsiä, että mitäs jos Amma sanookin, että sinä jäät tänne ashramiin. Halauksessa Amma höpisi jotain korvaani. Suomalaisilta kuulin myöhemmin, että ilmeisesti hän yritti sanoa suomeksi rakas poika.

Ashramin rannalla kirjoitin myös pitkästä aikaa Syvänmielensukeltaja blogiani. Inspiraatio tuntui jatkuvan ja annoin ns. kynän sauhuta. Kirjoitin kaksi tekstiä, jotka ovat kummitelleet mielessäni pitkään, mutta en ole niitä saanut kirjoitettua. Yleensä tarkastelen tekstejäni muutaman päivän, mutta nyt nuo syntyivät todella helposti. Koen tekstien käsittelevän tärkeitä asioita, joten tuntui hyvältä saada ne vihdoin ulos. Koska kirjoitan avoimesti, tuntui jännittävältä julkaista ne. Julkaiseminen tuntui kuitenkin arvoiseltaan, kun sain viestin, kuinka pariterapia teksti oli tullut eräälle henkilölle juuri hyvään hetkeen ja auttanut hänen tilanteeseensa.

Tutustuin Amman luona myös suomalaiseen uskonoppineeseen ja kävimme lukuisia mielenkiintoisia keskusteluja uskosta, jumalasta, henkisyydestä, Amman ja kristinuskon ristiriidasta sekä lukuisista muista aiheista. Nautin suuresti, kun sain kysellä mieltäni askarruttavia asioita ja niihin vastattiin ajatuksella. Kysymykseni saattaisivat aiheuttaa jollekin puolustusreaktion, mutta keskustelukumppanini aisti hienosti sen, että tarkoitukseni ei ollut provosoida, vaan taustalla oli aito kiinnostus kuulla miten toinen jäsentää asioita.

Keskustelin paljon myös muiden mukavien ihmisten kanssa. Oli mahtavaa kuulla miten he kokevat Amman ja minkälainen heidän elämäntarinansa on. Yleisesti ottaen ihmiset ashramissa tuntuivat olevan avoimia puhumaan ja tämän ansiosta hyviä keskuteluja syntyi helposti. Ashramissa oli paljon suomalaisia, joten oli rentouttavaa, ettei kaikkea höpöttelyä tarvinnut käydä englanniksi.

Ammaa palvotaan jumaluutena, mikä tuntui itsestäni hiukan oudolta. Tähän toki vaikuttaa se  oma kulttuurillinen taustani. Oli hienoa seurata niin erilaista lähestymistä elämään ja uskontoon. Amma ei ilmeisesti sinänsä pyri levittämään hindulaisuutta, vaan kehoittaa jokaista tutustumaan omaan uskontoonsa syvemmin. Se on kuitenkin hänen oma uskontonsa, jonka kautta hän oppejaan jakaa ja minkä ympärillä ashramin arki pyörii.

Vierailu herätti runsaasti uusia ajatuksia ja avasi erilaisia näkökulmia elämään.

Prosessoituani kokemaani, jotain pohdintoja päätyy varmasti Syvänmielensukeltajaan. Vietin lopulta kahdeksantoista yötä ahsramissa. Vierailun loppupuolella näin julisteen, joka aiheutti jonkinmoisen järkytyksen itselleni. Amman yliopistossa alkaa filosofian ja psykologian koulutusohjelma, johon on vielä sisällytetty joogaohjaajan koulutus. Pistin viestin tuosta koulutuksesta parille ystävälleni ja kuunneltuaan juttujani reilut kymmenen vuotta, he totesivat, että ei voisi enempää olla minun näköiseni juttu. Niinhän se onkin, mutta että pariksi vuodeksi Intiaan...hmm.

Pitää toki mainita sekin, että ashramissa tehdään päivittäin pari tuntia vapaaehtoistyötä. Se on yksi henkisen harjoituksen muoto. Olin alkuun kuusi iltaa länkkärikahvilan keittiössä tiskaamassa. Iltavuoro kuitenkin tuntui tylsältä, vaikka itse tiskaamisesta pidinkin. Vaihdoin sitten päivävuoroon pyykkien lajitteluun, jossa viihdyinkin lopun aikaa.

Asuminen ashramissa on edullista. Noin neljällä eurolla saat majoituksen ja kolme ruokaa. Hintaan kuuluvat ateriat ovat riisiä ja jotain kasvismättöä mukaan. Jos haluaa syödä jotain muutakin, selviää edullisesti, koska kaikki maksulliset ruokapaikat toimivat vapaaehtoisvoimin. 7-8 euron päiväbudjetilla pärjää todella mukavasti. Länkkärikahvilan kasvispurilaiset olivat uskomattoman hyviä. Ennen Thaimaahan siirtymistä olinkin elellyt kasvisruoalla jo yli kuukauden. Intiassa se oli todella helppoa, sillä ruoka on niin hyvää, eikä lihaa ollut edes ikävä.

Viimeisinä päivänä alkoi jännittää edessä siintävä siirtyminen Thaimaaseen ja siellä odottava työkeikka. Otin taas kyydin vesibussilla pienehköön Alleppeyn kaupunkiiin, mikä olikin viihtyisä paikallinen "Venetsia". Pelkäsin, että ashramin jälkeen Intian melun ja yleisen kaaoksen kohtaaminen on kahta kauheampaa. Myös Kochi, josta lensin Singaporeen oli mukava. Merenrantaa, ja leppoisaa meininkiä, kunhan keskustasta pääsi pois. Intiasta jäi siis todella mukava maku viimeisinä päivinä ja kenties joskus eksyn sinne vielä uudestaan...ehkä jopa nopeammin kuin uskallan ajatella. Talousdataa sen verran, että päiväbudjetti kahdeksan viikon vieraillulleni, sisältäen kaikki paikan päällä syntyneet kulut, oli lopulta karvan alle 15 euroa.

Nyt olen jo lepäämässä Ko Yao Noi saarella Thaimaassa ja työkeikka on takana. Seuraavassa jutussa siis silikonilla täytettyjä tarinoita Rachan saaren lämpimistä öistä...tosin, mikä tapahtuu saarella, jää saarelle ;)

- Turkka