Opintoretki on ohi ja on aika fiilistellä viimeiset viikot. Oma meininki muuttui huomattavasti, kun päätös oli tehty. Ashramissa elokin oli jälleen mukavaa. Kämppä oli viihtyisä ja tein vapaaehtoistyötä pienessä puutatarhassa. Oli aikaa syödä rauhassa ja höpötellä ihmisten kanssa. Lueskelin, kirjoitin, istuskelin rannalla, kuuntelin inspiroivia podcasteja ja otin tietenkin päikkärit, kun siltä tuntui. Muutoksen huomioi myös luokkatoverit, jotka totesivatkin minun olevan ihan eri ihminen. Syvänmielensukeltajaan laadin kirjoituksen siitä, kuinka kokeileminen kannattaa. Facebookista voit katsoa viimeisen videon tältä reissulta.

Reput ja reissumies Fort Kochin bussipysäkillä. Pikkureppu ei enää seuraavalle reissulle lähde mukaan. Lentokentällä vetoketju meinasi viimein sanoa sopimuksen irti, mutta onneksi päästiin sopuun siitä, että jos kotiin saakka jaksaa, niin eläkepäivät koittaa.

Viimeinen aamupala ruokakärrystä.

Ruuhka-aika

Sain mukavan huoneen sopuhintaan, joten viimeinen yö jätti mukavat fiilikset myös majoituksen osalta.

Halusin Fort Kochiin yöpymään symboliikan vuoksi. Keväällä katselin samalla paikka auringonlaskua ja jännäsin, mitä Martina kuvauksista tulee ja päädynkö tänne opiskelemaan. Kun elokuussa saavuin Intiaan, tulin fiilistelemään auringonlaskun jälleen. Oli siis melko selvää, että tämä sykli tarvitsee oikeanlaisen lopetuksen. Tällä kertaa huokaisin helpotuksesta, kun opiskelu oli ollut ajatuksissa jo maaliskuusta saakka ja nyt saatoin vihdoin rentoutua ja tulevaisuus oli jälleen kutkuttavan avoin.

Kävin syömässä hyväksi toteamassani ravintolassa. Tällä kertaa otin kalaa ja se tulikin sitten kokonaisena. Tarjoilija kyseli, että ymmärsinkö, että kala on kunnolla tulisesti maustettu. Sen takia sen olinkin valinnut, mutta tuntuu, että länkkäreille tehdään miedompaa, sillä ei potkinut kyllä yhtään. Hyvältä kuitenkin maistui ja syötävää riittä.

Illallisen jälkeen menin vielä rannalle ihailemaan komeaa kuutamoa.

Päivän päätteeksi oli helppo hymyillä ja lähettää luokkakaverille kuva. Häntä en ehtinyt näkemään, kun koulusta oli 2,5 viikon tauko ja hän lensi kotio Mumbaihin. Tauko oli melkoisen hämärä juttu. Ihan kunnolla ei ole selkoa miksi se oli. Siihen liittyi jotenkin biokaasu ja koulun vesijärjestelmä, mutta meitä varoitettiin liikkumasta kylällä, sillä kyläläiset olivat osoittaneet mieltään Ammaa vastaan. Virallinen tieto oli kuitenkin niukkaa ja huhuista koitettiin arvailla, mistä on kyse. Tauko teki kuitenkin hyvää, sillä länkkärit saivat kaipaamaansa lepoa ja lukuaikaa. Tosin yksi tyttö tajusi tauolla, että hänkin lopettaa koulun. Myös tämä Mumbaihin lentänyt kaverini pohtii, jatkaako hänkään.

Puutarhaa pyörittää 66-vuotias leidi ja hänen kanssa siirreltiin kukkia, rakenneltiin kivetyksiä ja muuta sekalaista. Oikeastihan mä vaan hengailin siellä, mutta piti toki vetää työjarrut käteen, kun kuva otettiin. Harvinaisuutena myös ponnari, jota en käytä ikinä. Annoin kuitenkin tukkajumalan vapauden tunteelle hyvästit, kun ponnari viilensi niskaa mukavasti näissä lämpötiloissa.

Tykkäsin olla puutarhassa ja oli mukava tehdä vaihtelevia juttuja. Samalla kun istuteltiin kasveja, mamma kertoi miksi mitäkin tehtiin.

Aina en ihan ollut kärryillä, mitä täti tarkoitti. Tätäkin kivipuroa viriteltiin moneen kertaan vatupassin kanssa. Kerroin kyllä kysyttäessä, että eiköhän se pelaa, kun kunnolla sataa.

Kivien valinta oli tarkkaa puuhaa ja ei paljon kannattanut omia ratkaisuja tehdä, kun meni uusiksi, jos ei johtajan silmää miellyttänyt. Omaa silmää eivät pomon ratkaisut aina miellyttäneet.

Jännä karvamato hienoilla sarvilla.

Käytiin luokan naisten kanssa syömässä ennen lähtöäni. Sain heiltä "Amma-pakkauksen" mukaan. He selvästi koittavat vielä saada meikän tunnustamaan väriä. Eikä siinä, kirjat ovat kyllä ihan hyviä ja varmasti tuo tulee luettua. Kortti ashramin auringonlaskusta on myös todella kaunis. Sain myös pienemmän taskukirjan ja korun, joten ei pääse Amma unohtumaan.

Dubain kentällä otin tuntumaa pikaruokaan ja kävin herkuttelemassa kahvilassa. Olin matkustamisesta todella väsynyt, mutta samalla koin kiitollisuutta, kun saan reissata ja kokea hienoja juttuja

.

Lentokoneessa aloin miettiä mitä tulen TYKissä puhumaan ja piti väsätä opolle lupaamani mainosteksti. Mukavasti alkoi jännitys nousta, yhtä aikaa tuntien, että ajatusten ja kokemusten jakaminen on hienointa mitä voi tehdä ja samaan aikaan ajatellen, onko siinä mitään järkeä. Tuttu järjen ja tunteen taisto. Onneksi järkevästi seuraan tunnetta.

Liikutun aina, kun kotimaa lähestyy, mutta tällä kertaa olin myös rehellisesti ylpeä itsestäni. Ymmärsin, kuinka tämä retki oli paljon vaativampi henkisesti ja miten sen kautta kasvan luultavasti enemmän, kuin kevään reppureissun myötä. Omia käsityksiä ravisteltiin ja jouduin tosissani miettimään arvojani, mihin uskon ja minkä mukaan toimin. Toivottavasti jatkan oman tien etsimistä ja toteutan sitä, minkä koen tärkeäksi. Oli hyvä saada muistutus siitä, että ei kannata yrittää omaksua ulkoisia muotteja. Samat piirteet ja vahvuudet ovat olleet jo nuoresta saakka, joten pitää löytää väylä hyödyntää ja kehittää niitä. En vieä tiedä, missä saan ne soviteltua muotoon, joka palvelee niin itseäni kuin muitakin. Onneksi itse etsiminen on inspiroivaa, vaikka välillä tuntuu, että on pallo on todella hukassa.

Paljon olisi vielä kerrottavaa ja analysoitavaa, mutta eihän ne jutut kirjoittamalla lopu ja nyt tekee vain mieli sinetöidä blogi tämän retken osalta. Kasvotusten sitten lisää legendaa.

Viimeisen blokkauksen henkinen nimi on tietysti jännittävä, sillä se jää kai sitten voimaan. Välillä oli jo Vilperikin huudettu, mutta vikana iltana painavan sanansa sanoi Suomesta palannut toveri.  Hän totesi, että Jessehän on muuttunut Mikko Kuustoseksi, kun parta on poissa. :D

Kuustosen Vilperi kiittää lukijoita! Karibian aalloista pitää toki myös jotain juttua taikoa.