Opintoretki on ohi ja on aika fiilistellä viimeiset viikot. Oma meininki muuttui huomattavasti, kun päätös oli tehty. Ashramissa elokin oli jälleen mukavaa. Kämppä oli viihtyisä ja tein vapaaehtoistyötä pienessä puutatarhassa. Oli aikaa syödä rauhassa ja höpötellä ihmisten kanssa. Lueskelin, kirjoitin, istuskelin rannalla, kuuntelin inspiroivia podcasteja ja otin tietenkin päikkärit, kun siltä tuntui. Muutoksen huomioi myös luokkatoverit, jotka totesivatkin minun olevan ihan eri ihminen. Syvänmielensukeltajaan laadin kirjoituksen siitä, kuinka kokeileminen kannattaa. Facebookista voit katsoa viimeisen videon tältä reissulta.

Reput ja reissumies Fort Kochin bussipysäkillä. Pikkureppu ei enää seuraavalle reissulle lähde mukaan. Lentokentällä vetoketju meinasi viimein sanoa sopimuksen irti, mutta onneksi päästiin sopuun siitä, että jos kotiin saakka jaksaa, niin eläkepäivät koittaa.

Viimeinen aamupala ruokakärrystä.

Ruuhka-aika

Sain mukavan huoneen sopuhintaan, joten viimeinen yö jätti mukavat fiilikset myös majoituksen osalta.

Halusin Fort Kochiin yöpymään symboliikan vuoksi. Keväällä katselin samalla paikka auringonlaskua ja jännäsin, mitä Martina kuvauksista tulee ja päädynkö tänne opiskelemaan. Kun elokuussa saavuin Intiaan, tulin fiilistelemään auringonlaskun jälleen. Oli siis melko selvää, että tämä sykli tarvitsee oikeanlaisen lopetuksen. Tällä kertaa huokaisin helpotuksesta, kun opiskelu oli ollut ajatuksissa jo maaliskuusta saakka ja nyt saatoin vihdoin rentoutua ja tulevaisuus oli jälleen kutkuttavan avoin.

Kävin syömässä hyväksi toteamassani ravintolassa. Tällä kertaa otin kalaa ja se tulikin sitten kokonaisena. Tarjoilija kyseli, että ymmärsinkö, että kala on kunnolla tulisesti maustettu. Sen takia sen olinkin valinnut, mutta tuntuu, että länkkäreille tehdään miedompaa, sillä ei potkinut kyllä yhtään. Hyvältä kuitenkin maistui ja syötävää riittä.

Illallisen jälkeen menin vielä rannalle ihailemaan komeaa kuutamoa.

Päivän päätteeksi oli helppo hymyillä ja lähettää luokkakaverille kuva. Häntä en ehtinyt näkemään, kun koulusta oli 2,5 viikon tauko ja hän lensi kotio Mumbaihin. Tauko oli melkoisen hämärä juttu. Ihan kunnolla ei ole selkoa miksi se oli. Siihen liittyi jotenkin biokaasu ja koulun vesijärjestelmä, mutta meitä varoitettiin liikkumasta kylällä, sillä kyläläiset olivat osoittaneet mieltään Ammaa vastaan. Virallinen tieto oli kuitenkin niukkaa ja huhuista koitettiin arvailla, mistä on kyse. Tauko teki kuitenkin hyvää, sillä länkkärit saivat kaipaamaansa lepoa ja lukuaikaa. Tosin yksi tyttö tajusi tauolla, että hänkin lopettaa koulun. Myös tämä Mumbaihin lentänyt kaverini pohtii, jatkaako hänkään.

Puutarhaa pyörittää 66-vuotias leidi ja hänen kanssa siirreltiin kukkia, rakenneltiin kivetyksiä ja muuta sekalaista. Oikeastihan mä vaan hengailin siellä, mutta piti toki vetää työjarrut käteen, kun kuva otettiin. Harvinaisuutena myös ponnari, jota en käytä ikinä. Annoin kuitenkin tukkajumalan vapauden tunteelle hyvästit, kun ponnari viilensi niskaa mukavasti näissä lämpötiloissa.

Tykkäsin olla puutarhassa ja oli mukava tehdä vaihtelevia juttuja. Samalla kun istuteltiin kasveja, mamma kertoi miksi mitäkin tehtiin.

Aina en ihan ollut kärryillä, mitä täti tarkoitti. Tätäkin kivipuroa viriteltiin moneen kertaan vatupassin kanssa. Kerroin kyllä kysyttäessä, että eiköhän se pelaa, kun kunnolla sataa.

Kivien valinta oli tarkkaa puuhaa ja ei paljon kannattanut omia ratkaisuja tehdä, kun meni uusiksi, jos ei johtajan silmää miellyttänyt. Omaa silmää eivät pomon ratkaisut aina miellyttäneet.

Jännä karvamato hienoilla sarvilla.

Käytiin luokan naisten kanssa syömässä ennen lähtöäni. Sain heiltä "Amma-pakkauksen" mukaan. He selvästi koittavat vielä saada meikän tunnustamaan väriä. Eikä siinä, kirjat ovat kyllä ihan hyviä ja varmasti tuo tulee luettua. Kortti ashramin auringonlaskusta on myös todella kaunis. Sain myös pienemmän taskukirjan ja korun, joten ei pääse Amma unohtumaan.

Dubain kentällä otin tuntumaa pikaruokaan ja kävin herkuttelemassa kahvilassa. Olin matkustamisesta todella väsynyt, mutta samalla koin kiitollisuutta, kun saan reissata ja kokea hienoja juttuja

.

Lentokoneessa aloin miettiä mitä tulen TYKissä puhumaan ja piti väsätä opolle lupaamani mainosteksti. Mukavasti alkoi jännitys nousta, yhtä aikaa tuntien, että ajatusten ja kokemusten jakaminen on hienointa mitä voi tehdä ja samaan aikaan ajatellen, onko siinä mitään järkeä. Tuttu järjen ja tunteen taisto. Onneksi järkevästi seuraan tunnetta.

Liikutun aina, kun kotimaa lähestyy, mutta tällä kertaa olin myös rehellisesti ylpeä itsestäni. Ymmärsin, kuinka tämä retki oli paljon vaativampi henkisesti ja miten sen kautta kasvan luultavasti enemmän, kuin kevään reppureissun myötä. Omia käsityksiä ravisteltiin ja jouduin tosissani miettimään arvojani, mihin uskon ja minkä mukaan toimin. Toivottavasti jatkan oman tien etsimistä ja toteutan sitä, minkä koen tärkeäksi. Oli hyvä saada muistutus siitä, että ei kannata yrittää omaksua ulkoisia muotteja. Samat piirteet ja vahvuudet ovat olleet jo nuoresta saakka, joten pitää löytää väylä hyödyntää ja kehittää niitä. En vieä tiedä, missä saan ne soviteltua muotoon, joka palvelee niin itseäni kuin muitakin. Onneksi itse etsiminen on inspiroivaa, vaikka välillä tuntuu, että on pallo on todella hukassa.

Paljon olisi vielä kerrottavaa ja analysoitavaa, mutta eihän ne jutut kirjoittamalla lopu ja nyt tekee vain mieli sinetöidä blogi tämän retken osalta. Kasvotusten sitten lisää legendaa.

Viimeisen blokkauksen henkinen nimi on tietysti jännittävä, sillä se jää kai sitten voimaan. Välillä oli jo Vilperikin huudettu, mutta vikana iltana painavan sanansa sanoi Suomesta palannut toveri.  Hän totesi, että Jessehän on muuttunut Mikko Kuustoseksi, kun parta on poissa. :D

Kuustosen Vilperi kiittää lukijoita! Karibian aalloista pitää toki myös jotain juttua taikoa.

Käytiin luokan kanssa viikon verran opiskelemassa yliopiston pääkampuksella. Meikä oli hyvillä fiiliksin, kun pääsin uuteen seikkailuun ja tällä kertaa luokan kanssa. Faceen laitoinkin videon matkafiilistelystä.

Virallinen luokkakuva (tosin kaikki ei ole mukana)

Väsyneet matkustajat juna-asemalla. Herätys oli aamukolmelta. Tunnelma oli kuitenkin virkeä ja itse nautin, kun sai vain mennä minne käsketään.

Reisaaminen nosti heti luokan yhteishenkeä, mitä fiilistelinkin junassa vaivihkaa silmät hikoillen.

Yhdessäolon riemua...

ainakin välillä. :)

Iloinen yllätys oli se, kun kaikki saivat oman huoneen. 

"Patja" oli varsin paksu ja se tuudittikin heti mukavaan uneen, kun seitsemän tunnin matkan jälkeen oltiin perillä.

Asuntola oli melkoinen vankila, mutta ihan viihtyisä. Unohdin ottaa päivällä kuvan, mutta ehkä tässä on oikea tunnelma.

Pöytä oli suoranaista luksusta ashramiin verrattuna. Se tulikin tarpeeseen, kun pidimme lyhyet esitelmät niin intilaisen filosofian kuin psykologian tunneilla. Koska pohdinta koulun lopettamisesta oli kova, mietin myös pidänkö esityksiä, koska ohjeistus oli niin syvältä. Päätin kuitenkin pitää, koska en halunnut tehdä numeroa ajatuksistani lopettaa.

Filosofian aiheen keksin edellisenä iltana yhdeksän jälkeen. Kymmen minuutin aikani käytin sankhya koulukunnan näkemyksiin todellisen itsen samaistumisesta maalliseen tasoon...näin yksinkertaisesti omin sanoin ilmaistuna. Tein muutaman sivun diashown ja lähinnä harjoittelin sitä, etten lue paperista ja esiinnyn luontevasti. Toinen opettajista kommentoi käyttäen sanaa acting ja kertoi kehonkieleni perusteella minulla olevan näyttelijätausta. Kerroin, ettei sellaista kyllä löydy, mutta tytöt sanoivat minun olevan rokkitähti. Ymmärsin kommentin tarkoittaneen sitä, etten erityisemmin jänittänyt lavalla, vaan olin luonteva, vaikka alkuun luulin hänen tarkoittavan termiä kielteisenä.

Psykologian esitykseen löysin aiheen, joka minua oikeasti innosti. Skeematerapia, mihin olen tutustunut jo aiemmin. Lisäksi tuoliterapia kuuluu skeematerapian työkaluihin ja siitä olen käynyt lyhyen kurssin. Diashowni oli varsin hyvä, mutta koska aikaa oli vain viisi minuuttia (mitä pelleilyä) ja ohjeitukset jälleen todella sekavat, niin ajattelin, että haluan miellummin pitää erilaisen ja käytäntöön liittyvän esityksen, kuin jauhaa vain dataa, kuten kaikki muut. Esitykset kestivät kyllä pidempään ja olisin voinut vetää alkuun diat ja sitten esittää terpiasession. Päätin pitää vain terapiaesityksen, niin ei tarvitse miettiä kelloa.  Nostin lavalle tuolin ja kävin läpi mitä tuoliterapiassa tapahtuu. Samalla kerroin miten olin sessiossa mennyt omaan lapsuuden muistoon, jossa emmin haluanko lähteä isäni kanssa katsomaan peliä Koulukadunkentälle. Vein itseäni tuohon samaan tunnetilaan, samalla kun selitin session kulkua. Uskaltauduin yleisön edessä avata itseäni, mutta onneksi en kuitenkaan uppoutunut liian syvälle. Itkeminen kun haittaa puhumista, jos oikein vauhtiin pääsee. Luokkakaveri kysyikin myöhemmin, että aivan kuin olisin alkanut itkeä. Kerroin, että näin oli ja halusin haastaa itseni siinä, uskallanko avautua yleisön edessä, jota en kuitenkaan kovin hyvin tunne. Opettaja piti esityksestäni ja skeematerapia ei ollut hänelle tuttu. Diaesityksen kera homma olisi ollut loistava. Kaverini sanoikin ennen esitystä, että diashow on niin hyvä, että se on varma nakki. Itse näin tärkeämpänä tehdä jotain, mikä oikeasti opettaa itseäni, eikä vain vetää pisteitä kotiin. Minulle riitti, että tiesin pystyväni hyvään esitykseen. Olin tyytyväinen uskallukseeni.

Kampus oli todella hieno. Siellä opiskelee reilut 5000 oppilasta. Ympäröivät vuoret ja kauniit puutarhat tekivät alueesta viihtyisän. Länkkärit alkoivatkin haaveilla muutosta sinne.

Nurmikon trimmausta. Onnistuisikohan Suomessa? Naiset kyykkää ja yksi äijä valvoo työtä. :D

Oma pukeutuminen on aiheuttanut harmitusta luokkakavereille. Yksi rohkea kertoi, että pitäisi kuulemma käydä ostoksilla. Tiedä sitten mitä kaikkea muotiraati on pähkäillyt. Pitäisi kuulemma olla farkut. Koulussa käytän kyllä aina pitkiä housuja, mutta ne on mahdollisimman kevyet, koska täällähän on todella kuuma. Näytän kuulemma siltä kuin olisin Goalla. No, en mitenkään panosta tyylikkääseen pukeutumiseen, nautin itse asiassa siitä, että "voi" pukeutua rennosti ja väljästi. Hiukan alkoi ärsyttämään muottiin tunkeminen ja kun ei kerran mitään virallista noottia ole tullut, niin meikä jatkaa hampuusina.

Opettajat olivat paikalla, mutta emme päässet eroon karmeasta videoluentosysteemistä. Se toimi vielä huonommin pääkampuksella. Kun näin opettajat jälleen elävänä, vahvistui se, että videon välityksellä jää niin paljon persoonaa pois, että itse en nauti opiskelusta. Meille oli sanottu, että täällä pääsemme keskustelemaan ongelmista ja voimme valmistautua keräämällä asioita ylös. Oletimme, että saamme aikaa kahden kesken tai länkkärit omana porukkanaan. Toteutus oli taas jotain ihan muuta. Linjanjohtaja kysyi kesken luennon, onko jotain ongelmia. Itse kerroin, että videoluennot tappaa oman kiinnostukseni. Hän levitteli käsiään ja kysyi mitä voidaan tehdä. Luokkakaverini avautui eri vaikeuksista, joita me ulkomaalaiset kohtaamme. Herra kertoi sitten jotain tarinaa koulusta, jossa mennään kuin armeijassa alokkaana. Aamutoimet minuutissa ja muuta boot camp-höpinää. Itselläni nousi kiukku ja sanoin, että pitäisi ehkä löytää hiukan myötätuntoisempi asenne meitä kohtaan. Olemme sen verran jutelleet, että tiesin varsin hyvin länkkäreiden olevan todella stressaantuneita. Jaksamisen kanssa on ongelmia ja lopettaminen pyörii mielissä. Moni on näyttänyt iloista naamaa, vaikka pinnan alla on kiristänyt. Johtaja ei paljon kuunnellut. Seuraavana päivänä hän heitti vielä sivulauseessa, ettei ymmärrä, miksi joku pyytää sympatiaa. Tytöt siihen reagoivat heti, että minä olin puhunut myötätunnosta. Koitin sanoa, että sympatia ja empatia ovat eri asioita, mutta en jaksanut lähteä vääntämään. Edellisenä päivänä oli itselleni selvinnyt, että hänen kanssaan ei pysty löytämään yhteistä säveltä. Se myös sinetöi oman lopettamiseni. Syvänmielensukeltajassa kirjoitan päätöksestä lisää.

Koululla oli herätty huonojen koetulosten ja kasvavan tyytymättömyyden myötä siihen, että jotain tarttee tehdä. Itse menestyin lopulta ihan hyvin, joten en ollutkaan luokan heittopussi. Rento suhteutumiseni ja sillä saadut tulokset taisivat myös hiukan kirpaista länkkäreitä, jotka suhtautuvat numeroihin varsin vakavasti. Kun ilmoitin, että lopetan, sain vihdoin käydä oikean keskustelun. Vastapuoli kuunteli ja osoitti todellista mielenkiintoa. Luontainen kehittäjän vietti on hyrrännyt koko syksyn, mutta ei ole ollut osoitetta, mihin saan ajatukset tyhjennettyä. Aiemmin lopetti jo yksi länkkäri ja juuri ennen minua intialainen poika. Luulen, että oma lähtöni käynnisti vihdoin toimenpiteet. Ainakin kerroin, että nyt kannattaa kuunnella jäljelle jääviä naisia todella huolella, sillä he ovat melkoisessa paineessa. Itse asiassa naiset pyysivät minua avaamaan kaiken, mitä minulla on mielessä. Tätä olin itsekin toivonut jo pitkään, mutta ei ollut väylää. Kerroin, että minä kyllä puhun jos kuunnellaan. Sain itselleni hyvän fiiliksen siitä, että vihdoin joku ymmärsi mistä on kyse. Annan koululle myös kirjallisesti ajatukseni koulutuksen kehittämisestä. Herra kenen kanssa puhuin ja joka myös nostettiin uudeksi päälliköksi tuota kirjallista palautetta pyysikin. Hän on opiskellut 10 vuotta Jenkeissä ja on helposti lähestyttävä persoona, joten toivon, että hänen johdollaan hyvä idea saadaan muokattua toimivaksi.

Kyllähän näitä hiukan jää kaipaamaan

Matka siis jatkuu taas. Oli hyvä käydä toteamassa, millainen juttu tämä oli. Nyt ei tarvitse myöhemmin jossitella. Tulevaisuus on taas täysin avoin ja itse sytynkin juuri siitä, vaikka toki se myös pelkojakin nostaa. Moneltakin osin koulu ja Intiassa asuminen oli minulle takkuamista. Olisin molemmista varmaankin selvinnyt, mutta turha sitä on roikkua mukana, jos ei löydä nautintoa opiskelusta. Opin taas paljon itsestäni (ja vaikka mistä) ja siitä, että pitää löytää asiat, joissa oman persoonan piirteet pääsevät luontevasti hyötykäyttöön. Luovuus ja vapaus taitavat olla itselleni ne kärkipään asiat.

Loppukevennyksenä sattumus Munnarin vuoristoretkeltä. Muistaakseni Sekaisin Marista leffa tarjoaa samanlaisen kohtauksen. Sen piti olla vain tavallinen vessakeikka pikku hädän helpottamiseksi. Jokin meni viime metreille pieleen ja silmissä sumeni, kun vetskari ei noussutkaan ylös asti. Pieni pelko iski...mutta säihkähdys oli suurempi kuin vauriot. Aivan välittömästi ei naurattanut, mutta kyllä se tilanteen koomisuus avautui varsin pian. Näillä lämpötiloilla vauriot kriittisissä paikoissa voivat olla varsin tulehdusherkkiä, joten onneksi tässä tapauksessa elokuva oli todellisuutta ihmeellisempää. :D

Tällä kertaa henkiseksi nimeksi on kerrottu seuraava:

- Durga (eräs hindulaisuuden suosituimmista ja tunnetuimmista jumalattarista)