Seikkailut Annapurnan vuorilla olivat siis takana ja pari päivää Pokhrassa tarjosivat lepoa hyvän ruoan, kaverien ja elokuvien merkeissä. Törmäsin Pokhrassa uudestaan latvialaiseen juristiin ja hänen kauttaan tapasin mukavan pariskunnan, kenen kanssa synkkasi hyvin. Myös vaelluskaverini Simon oli tutustunut uusiin ihmisiin ja hänen kauttaan tapasin miehen, joka oli myös suuntaamassa Lumbiniin Vipassana-meditaatiokurssille. Minä olin kuitenkin lähdössä poikkeamaan Kathmandussa, sillä halusin saada tavarani takaisin, jos ne olivat maanjäristyksestä selvinneet.

Lähdimme Simonin kanssa yhdessä noin yhdeksän tunnin bussimatkalle kohti Kathmanduta. Bussimatkalla alkoivat paikalliset yhtäkkiä soitella puhelimillaan ja ymmärsin heidän puheistaan luvun 7,3. Arvelin tietysti heti, että tämä liittyy maanjäristykseen. Selvisikin, että Kathmandussa oli ollut voimakas jälkijäristys. Se toikin lisäjännitystä matkaan, sillä en tiennyt missä kunnossa Kathmadu oli ison järistyksen jäljiltä ja mitä tämä uusi olisi mahtanut tehdä. Parin tunnin päästä saapuisimme pääkaupunkiin ja näkisimme omin silmin, millaisessa tilassa kaupunki on.

Bussilla ajetaan kaupungin läpi ja jollen olisi tiennyt, en olisi uskonut, että täällä on ollut tuhoisa maanjäristys. Jälkiä ei pahemmin näkynyt. Kathmandu näytti jo muutenkin sinne saapuessa siltä, kuin se olisi sodan jäljiltä, joten ihan pikkuinen vaurio talossa ei vielä katukuvasta erotu.

Bussi ei voinut ajaa bussiasemalle saakka, sillä yksi pääkaduista oli suljettu. Sen varrella oli talo romahtanut. Oma tulkintani on, että se vaurioitui isossa jytkyssä ja kovempi jälkijäristys sai sen romahtamaan.

Normaalisti kaduilla on iso vilinä. Talojen katutasot ovat täynnä kauppoja. Paikalliset olivat paenneet kaupungista, kaupat oli suljettu ja kadut olivat todella rauhallisia. Thamelin alue oli hyvässä kunnossa, eikä sortuneita taloja näkynyt. Hotellini ja tavarani olivat kunnossa. Ruokailu meinasi muodostua ongelmaksi, mutta iltaa kohti alkoivat ravintolat aueta. Tilanne hyödynnettiin ja tarjolla oli erikoismenu noin nelinkertaiseen hintaan.

Hotellilla porukka mietti, uskaltaako hotellissa nukkua. Jotkut olivat jättäneet tavaransa huoneeseen ja menneet puistoon nukkumaan. Keskustelimme asiasta hotellin sisäpihalla paljon. Itse päätin nukkua huoneessa. En ollut koko matkalla kokenut varsinaista pelkoa. Jostain syystä minulla oli tunne, että oma aika ei ole vielä täynnä ja minulla on vielä kokemuksia edessä. Tämä ei tietenkään perustunut mihinkään faktaan. Punnitsin tilannetta pohtien todennäköisyyksiä ja tulin siihen tulokseen, että tuskin yöllä järisee. Jos järisee, niin sille en sitten mitään voi. Jos jytisee kunnolla, turvassa ei ole oikein missään.

Aamulla ihmiset kyselivät missä olin yöllä. En oikein ymmärtänyt kysymystä, kunnes minulle selvisi, että yöllä oli ollut kaksi pientä jälkijäristystä ja osa oli juossut ulos huoneistaan hotellin pihalle. Minä nukuin jostain syystä mukavasti, enkä ollut herännyt ollenkaan. Tämä oli jo toinen kerta, kun en järistykseen reagoinut. En tiedä miksi näin kävi, vaikka olen melko herkkäuninen ja koko ilta oli aiheesta keskusteltu.

Seuraavana päivänä lähdin tutkimaan kaupunkia. HIstorialliset rakennukset olivat kärsineet paljon, mutta muuten oli aika normaalit maisemat. 

Matkailijoiden kesken keskustelimme, että uutiset antavat aika vääristyneen kuvan todellisuudesta. Ne pätkät mitä itsekin näin, olivat kuin suoraan katastrofielokuvasta. Toki ne olivat oikeita kuvia, mutta antoivat maailmalle kuvan paljon suuremmasta tuhosta. Ilmeisesti pahin tuho tuli maaseudulle, missä saattoi olla kylän kaikki talot tuhoutuneet. Tämän kuulin niiltä reissaajilta, ketkä olivat olleet vapaaehtoisapuna. Esimerkiksi Ylen nettisivut uutisoivat päivä ison järistyksen jälkeen, että lähes koko Nepal on polvillaan ja näin ei todellakaan ollut. Itsekin sorrun tässä tietenkin samaan katastorfin hehkutukseen. Kuvat tuhoista ovat kiehtovampia, kuin se 99% kaupungista, mikä on ihan kunnossa.

Lahjoitin Nepalista ostamani makuupussin ja fleecetakin keräykseen, kun en niitä olisi kuitenkaan myöhemmin tarvinnut...tiedä sitten mihin lopulta päätyivät. Tarkoitukseni oli antaa myös pari t-paitaa, mutta ne jäivät sitten lopulta itselleni, kun lähtö kurssin jälkeen oli lopulta aika pikainen.

Aamupala napaan ja kohti lähellä Intian rajaa sijaitsevaa Buddhan synnyinkaupunkia Lumbinia. Edessä oli taas noin yhdeksän tuntia Nepalin kuoppaisia teitä. Valitsin fiiliksen vuoksi halvemman bussin, ei ilmaistointia ja kamala paikka laukkujen keskellä...kyllä linja-autossa on tunnelmaa. :D

Saavuin Lumbiniin ja ilokseni huomasin, että kaksi Pokharasta tuttua kaveria oli myös siellä. Toisen pitikin tulla, mutta myös toinen oli päättänyt lähteä kokeilemaan, miltä hiljaisuus tuntuu. Mietin itsekin pari päivää, ennen kuin laitoin hakemuksen kurssille. Meno olisi aika tiukka ja askeettinen. Kaavakkeissa sanotaan, ettei paikalta saa poistua kesken. Paikan päällä sitoudut allekirjoituksin olemaan koko kymmenen päivää kurssilla. Ajattelin, että pakko tämä on kuitenkin kokeilla, kun kerran mahdollisuus tarjoutuu ja se on mielessä kytenyt. Olin tavannut matkalla jo neljä kurssin käynyttä ihmistä ja kaikki olivat kokemusta kehuneet rankaksi, mutta samalla antoisaksi.

Alla voit tutustua päiväohjelmaan...helppoa kuin mikä. :D

Video välittää jälleen tunnelmat "tuoreeltaan".

Videolla kerronkin jo melko paljon. Ruokailusta sen verran, että aamupalalla ja lounaalla sai kyllä syödä minkä jaksoit ja ruoka oli hyvää. Kello viiden iltapala sisälsi "riisimuroja" ja teetä. Niitäkin sait vetää sen minkä napa kesti. Koko homma toimii lahjoituksilla, joten yllätyin murkinan tasosta. Kun lähdet kurssilta, maksat minkä oikeaksi koet. Useimmat maksoivat noin 50 €, itselläni oli käteinen vähän tiukassa, enkä uskaltanut kaikesta luopua, joten jouduin lahjoittamaan tonnin vähemmän, eli noin 40 €.

Koska emme kommunikoineet toistemme kanssa mitään muutakaan mihin mielensä kohdistaa, niin tuli tarkkailtua paljon luontoa. Katselin kukkia tarkkaan, seurasin muurahaisten touhuja. Erityisesti hämähäkkien eloa oli viihdyttävä seurata.

Itse meditointiin on oma tekniikkansa, jota sitten pikku hiljaa opetellaan. Aloitetaan hengitykseen keskittymisellä. Muuten en tekniikkaa sen enempää avaa, jotta jää ylläriä, jos joku haluaa kurssin mennä testaamaan. Tekniikka on itse Buddhan, joten tällä pitäisi sitten aktiivisella harjoittelulla onnistua valaistuminen joskus. Mestari joka meitä opetti puhui nauhalta, koska hän on muutama vuosi sitten kuollut ja ei toki eläessäänkään voinut olla ympäri maailmaa pitämässä kursseja. Iltaisin katsoimme noin tunnin tallenteen, missä hän puhui Buddhalaisuuden opeista. Varsin karismaattinen ja viihdyttävä vanha herra. Viiden ekan päivän aikana kurssin lopetti viisi miestä, neljä länkkäriä ja yksi nepalilainen. Lopettajat saattoi ensimmäisen päivän keskustelujen perusteella arvatakin. Yhteensä miehiä oli noin 50 ja naisia ehkä 30. Pääasiassa kurssilaiset olivat paikallisia. Itse meditaatio tapahtui samassa tilassa, sukupuolet omilla puolillaan. Majoitus ja ruokailu oli erikseen.

Itse en erityisemmin meditaatioon jaksanut perehtyä. Toki sitä väkisinkin tuli tehtyä, mutta paras oppi oli varmaan se, että opin keskittymään hengitykseeni paremmin. Enemmän olin testaamassa, kykenenkö asketismiin ja hiljaisuuteen. Reilut 100 tuntia tuli kuitenkin istuttua, joten pitihän sitä itseään viihdyttää. Elämää tulikin kelattua todella paljon. Pääsin paljon syvemmälle kuin arjessa, koska nyt ei yksinkertaisesti ollut muuta tekemistä. Tuli palattua tapahtumiin, käytyä ala- ja yläasteella, lukiossa jne. Ymmärsin myös, että musiikki ja soittaminen on tärkeä osa minua. Lähes viiden vuoden vetäytyminen yhteymusisoinnista saisi riittää. Oli aika palata soittamaan. Säveltää ja luoda olen kyllä saanut työn merkeissä, siitä suuresti nauttien, mutta soittaminen, esiintyminen ja porukalla tekeminen on ihan eri juttu.

Päätös palata Suomeen vahvistui. Matka tuntui tehneen tehtävänsä. Visioit, unelmat ja elämänilo oli palannut. Oli jotain mitä tehdä ja toteuttaa, vaikka mihin kaikki johtaa, on tietenkin vain arvailua. Tosin varmaattuhan ei todellisuudessa ole mistään, vaikka sitä elämäänne yritämme saada. Halusin myös pyrkiä hyödyntämään osaamistani muiden hyväksi entistä enemmän ja nauttia tekemisen ilosta. Jonkinlainen tasapaino tuntui löytyneen. Ei ollut tarvetta parisuhteelle ja olin avautunut matkalla, löytäen itsestäni ne samat puolet, mitä ihmisissä ihailen. Reissun jatkaminen olisi ollut helppoa, mutta ehkä pakenisin elämäni eteenpäin viemistä ja asioiden testaamista ympäröivän todellisuuden kanssa.

Tälläinen punkka. Makuualusta betonilla.

Kello ilmoitti aina kun aktiviteetti alkoi, eli herätys, meditaatiot ja ruokailut.

Alue oli karuhko, mutta toisaalta ihan viihtyisän vehreä. Koska istuimme lähes koko päivän, kävelin alueatta ympäri tauoilla, jottei kroppa ihan jumahtaisi.

Hymy oli herkessä ja oli hauska jakaa kokemus uusien kaverien kanssa.

Myös Pokhrarassa tapaamani latvialainen pariskunta ilmestyi ilokseni kurssille. Menimme porukalla samaan majataloon yöksi.

Teimme visiitin alueen varsinaiseen vetonaulaan, eli Buddhan syntymäpaikalle. Hallin sisältä löytyy nuoli ja kivi, missä mestari syntyi. Tarkasti tietävät.

Hengailimme päivän ja illan yhdessä. Kerroin kavereille, mitä visioita olin Himalajalla saanut. Ilmaisin kuinka vahvasti tunnen, että tämä juttu pitää toteuttaa, mutta samalla siinä oli monta pelottavaa asiaa. Sain heiltä todella lämmintä kannustusta seurata sisintäni. Hieman vielä emmin, lähdenkö seuraavaksi kohti Indonesiaa ja etsin mukavia surffipaikkoja. Lopulta olin kuitenkin varma, että nyt on aika lähteä Suomeen. Jos opiskelut Intiassa kutsuvat, niin haluan viettää kesää Suomessa perheen ja ystävien kanssa. Halusin myös päästä Lappiin vaeltamaan.

Kun menin nukkumaan, päätin kuunnella musiikkia hetken aikaa. Olipa tuoreen kuuloista, kun oli ollut hiljaisuudessa. Tanssijalka alkoi nykiä, joten päätin sitten hiukan jortsuta alasti ympäri huonetta. Vajaan tunnin fiilistelin musiikkia. Olin varmistanut, että verho on ikkunan edessä. Aamulla tosin huomasin, että toinen ikkunan "lasi" olikin yöllä näyttänyt seinältä, mutta hyvin siitä läpi näkyi. En tiedä oliko joku saanut kunnon naurut nähdessään, kun meikä sheikkasi antaumuksella. :D

Seuraavana aamuna otin bussin kohti Kathmanduta. Aion alkuun viettää vielä yhden yön siellä, mutta sitten tuntui, että kun kerran lähden, niin lähdetään sitten heti. En pystynyt enää netistä ostamaan lippua, mutta koska tiesin, että lento lähtee, päätin ottaa taksin kentälle ja kokeilla onneani. Hiukan piti selitellä, että pääsin ilman lippua sisään kentälle. Sain lopulta ostettua lipun lähtöselvityksestä. Lentomatkalla kirjoitin tekstin, joka päätyi lähes sellaisenaan kesän aikana syntyneelle Syvänmielensukeltaja-sivustolle.

***

Tammikuun 13. päivä olin lähtenyt matkalla, jonka kulusta minulla ei ollut paljoakaan ajatusta. Mumbain vilskeestä pakenin Goalle ja sieltä sitten laskettelin eri impulssien viemänä kohti etelää ja päädyin äiti Amman ashramiin. Kahden Intiassa vietetyn kuukauden jälkeen siirryin Thaimaaseen äänittämään Martina ja Hengenpelastajat sarjan toista tuotantokautta. Kuvausten jälkeen vietin aikaa yksin Koh Yao Noi saarella ja tutustuin Bangkokin yöelämään. Neljän viikon jälkeen lensin Nepaliin, missä pääsin vaeltamaan 28 päivää uskomattomissa maisemissa ja ihanassa seurassa sekä lopulta vielä yksin. Maanjäristys ei lopulta matkaani vaikuttanut. Vaelluksen jälkeen oli sitten tämä 10 päivän jakso munkkeilua. Toukokuun 28. päivä olin takaisin Helsinki-Vantaalla.

Paljon jää tarinoita kertomatta, mutta ainakin riittää vuosiksi eteenpäin höpöteltävää. Vahvan suosituksen annan, jos yhtään reissaamista suunnittelet. Oli todella jännittävä lähteä, mutta matkalla tuli niin monta pelkoa osoitettua turhaksi. Mieli keksii vaikka mitä, mutta ihmiset ovat samanlaisia joka puolella. Huono onni voi kohdata niin kotona kuin kaukomailla. Matka avarsi suhtautumista sekä maailmaan että omaan itseen. Rahaa taisi lopulta kulua neljän ja puolen kuukauden aikana noin 4000 €, mistä lentojen osuus 1400 €. Mielestäni varsin edullinen hinta kokemuksista ja opeista, joita kantaa mukanaan lopun elämäänsä.

Suomeen paluu sujui kivasti ja heti viikon sisään oli kolme tapahtumaa, missä pääsin tapaamaan ystäviäni. Ilokseni sain heti mahdollisuuden jammailla soittokaverien kanssa, joiden seurassa bänditouhut alkoivat jo ala-asteella. Pääsin soittamaan kolme keikkaa kesän aikana ja oli ilo huomata, kuinka musikaalisuus ei katoa, vaikka soittotuntuma onkin hiukan ruosteinen. Kävin yksin vaeltamassa 127 kilometriä Ylläkseltä Hettaan lumoavissa maisemissa. Nyt voin kokemuksesta sanoa, että Himalaja on vaikuttava, mutta Lappi tarjoaa näkymiä, mitä Himalajalle ei voi kokea. Toteutin visioni, syntyi Syvänmielensukeltaja-sivusto ja pidin julkisen puheeni, kannustaakseni kuulijoita elämään avoimempaa ja myötätuntoisempaa elämää. Sain tavata ystäviä ja viettää aikaa mökillä perheen kesken.

Jollen olisi opiskelemaan lähtenyt, olisin joka tapauksessa jatkanut reissaamista. Tällä kertaa olisin suunnannut Etelä-Amerikkaan pyörimään. Tie toi kuitenkin Intiaan, katsotaan käynkö koulun loppuun, vai iskeekö seikkailun nälkä ja haluan taas kokea maailman ihmeitä. Kiitollisin mielin katson taaksepäin. Kiitollinen olen myös nykyhetkestä, vaikka en vielä ole täysin asiaa sisäistänytkään.

Ainoa asia mikä Suomessa aiheutti harmitusta, huonojen kelien lisäksi, oli naiset. Luulin jo löytäneeni vastakkaiseen sukupuoleen melko vaivattoman suhtautumisen, mutta heti kun Tampereelle pääsin ja näin länsimaisempaa, eli tiukempaa pukeutumista, alkoi pää pyöriä ja mieli laukata. Joka puolella huomasin söpöjä ponnaripäitä. Olin selkeästi ollut ärsyketyhjiössä ja nyt sitten ärsykkeitä oli ihan liikaa. Viime vuosien edistysaskeleet eivät ole joka osa-alueeseen yltäneet ja olen edelleen lastentarhatasolla romantiikaan suhteen, eli itsevarmuus ja käytännön toimenpiteet jäävät varsin vaatimattomiksi. Ehkä tämä luostarielo tekeekin hyvää, kun ei ole virikkeitä tarjolla. Toki täälläkin kauniita tyttöjä näkee, mutta luostarin ilmapiiri on tietenkin omanlaisensa, varsin epäseksuaalinen. Luultavasti ainoat läheisyyden hetket täällä koen Amman syleilyssä. :D Ja pistin tuohon muka huolettmoman ja rennosti hymiön, vaikka ajatus syö miestä kovasti.

Kiitos lukijoille, oli hauska kirjoittaa omaksi ja muidenkin iloksi. Uusi menolippu Intiaan tuli siis jo käytettyä ja blogi jatkaa päivittymistään opiskelijan ja ashramin asukin vinkkelistä. Kerrottavaa varmasti löytyy, vaikka fyysisesti jumitan paikallani, niin mielen tämä paikka laittaa kyllä surraamaan kovaa.

Blogi laahaa jäljessä ja olen jo uudestaan Intiassa. Eka opiskeluviikko on takana ja paljon löytyy kerrottavaa täältäkin. Ensin palaan kevään seikkailun viimeisille viikoille. Lisäsin sivun oikeaan laitaan Follow by Email kentän, johon voit kirjoittaa sähköpostiosoitteesi, jos haluat saada uudet blogipäivitykset sähköpostiisi.

Päätin siis jäädä vielä yksin Annapurnan rinteille, koska en halunnut jättää vuoria vielä taakseni. Kun aloitin talsimaan polkuja ilman kavereita, oli tunne todella mahtava. Kaipasin tuota fiilistä, kun olen yksin luonnossa ja täysin vapaa päättämään tahdin ja suunnan.

'

Koska minulla ei ollut karttaa, turvauduin kylistä löytyviin tauluihin. Ne olivatkin varsin riittäviä ja sisälsivät arvioidut kävelyajat. Kartasta huomasin, että jos kävelen hiukan pidemmälle, pääsen taas kuumalle lähteelle. Innokkaana kylpijänä päätin suunnata sinne. Se toisi yhden yön lisää, mutta sehän ei reissumiestä haitannut, vaan innosti entistä enemmän.

Polku kulki pienen puron vierellä alas rinnettä. Aurinko paistoi ja ihmettelin onnellisena, kuinka hienoissa paikoissa saan kävellä. Välillä piti pysähtyä ja kirjata ajatuksia muistikirjaan. Muutama päivä sitten alkanut tajunnanvirta ei tuntunut ehtyvän, vaan sain lisää inspiroivia visioita, mitä tekisin Suomessa.

Parina yönä olin majataloin ainoa vieras, joten välillä oli hetkiä, jolloin olisi ollut mukava höpötellä jonkun kanssa. Ruokailut olivat iso osa päivän ohjelmaa. Iltaisin vieten aikaa lukien lataamiani e-kirjoja ja ihastellen maisemia.

Toisena päivänä tapasin polulla miehen, joka oli tulossa Annapurnan perusleiristä. Virallinen tieto oli, että reitti on suljettu, mutta hän kertoi, että kaikki on kunnossa. Vain yksi majatalo on suljettu, mutta se ei ole ongelma. Minulla oli ollut ongelmia vasemman akillesjänteen kanssa ja en ollut varma missä kunnossa se on. Jos se pahimmassa tapauksessa napsahtaisi poikki, kun kävelen yksin, saattaisi edessä olla jännät paikat. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja lähteä yksin kohti Annapurnan perusleiriä, joka sijaitsee 4100 metrin korkeudessa.

Polku vei kohti kapeaa solaa, jota pitkin reitti johdattaa Annapurnan vuorten keskelle.

Maasto oli alkuun lähes viidakkomaista, muuttuen karummaksi  ja lopulta päätyisin perusleiriin lumen keskelle.

Alueella on myös lumivyöryvaara. Onnettomuuksia tosin sattuu harvoin.

Keli oli tihkuinen ja sumuinen. Välillä kävelin kirjaimellisesti pilvessä. Tunnelma oli kuin elokuvassa.

Muita vaeltajia oli reitillä todella vähän. Tämä oli tietysti ymmärrettävää, koska maanjäristyksestä ei ollut kuin reilu viikko ja virallisesti reitit olivat suljettuja. Normaalisti huhti-toukokuussa majatalot pursuisivat väkeä, joten taloudellisesti väkikato teki ison loven majatalojen bisnekseen. Itse kuitenkin nautin rauhasta polulla. Tutustuin pariskuntaan, jonka kanssa olin parina yönä samassa majatalossa. Vaikka olikin mukava kävellä yksin, niin oli taas kiva, kun pääsi jakamaan kokemuksia yhdessä toisten kanssa. Nainen oli espanjalainen ja mies amerikkalainen. Heidän kanssaan löytyikin paljon yhteistä juteltavaa niin retkeilystä, kirjoista kuin elämästä yleensä.

Olin ennen vaellusta haaveillut, että vaeltamisen jälkeen menisin johonkin pieneen kylään noin viikoksi ihan vain olemaan ja ajattelemaan. Viettämään kiireetöntä elämää, antaen itselleni mahdollisuuden ajatella, lukea ja kirjoittaa, ilman sen kummempia virikkeitä. Toteuttaa fantasiaa filosofin elämästä. En kuitenkaan päätynyt mihinkään viikoksi kököttämään, vaan unelma toteutuikin vaeltamisen merkeissä. Liike ruokkii usein ajatteluani, joten kävely toimi hyvin. Ehkä se on jonkinlaista kävelymeditaatiota, kun löydän yhteyden sisimpään, rauhan ja selkeyden, ilman turhia murheita. Yleensä asiat mitä mainoksissa näet, eivät todellisuudessa tunnukaan siltä miltä se kuvissa vaikuttavat. Nyt olin kuitenkin niin mahtavissa maisemissa, että havahduin siihen, että tämähän on paljon hienompaa touhua, kuin mitä upaet vaelluskuvat kauppaavat. Elin unelmaa, josta en ollut osannut edes unelmoida. :D

Perusleirin saavutin varsin pilivisissä olosuhteissa. Majoittauduin taas pariskunnan kanssa samaan majataloon. Odotimme jännityksellä, onko aamulla kirkasta, kuten yleensä on. Illalla pelasimme yhdessä korttia ja kävimme ajoissa nukkumaan pikku pakkasessa.

Aamu oli kirkas. Nousin hiukan viiden jälkeen odottamaan auringon nousua.

Poonhillillä kuvaamani video oli niin hyvä fiiliksen välittäjä, että ajattelin tallentaa tunnelmat jälleen videolle. Se kertoo niin paljon enemmän, kuin mitä osaan kirjoittaen ilmaista.

Muistomerkille oli joku tuonut Suomen lipun, pari kuukautta aikaisemmin Annapurna 1:llä menehtyneen suomalaisen vuorikiipeilijän muistoksi.

Tutkin päiväkirjamerkintöjäni ja huomasin, että olin alkanut pohtimaan paluuta Suomeen. Ajatus aiheutti kuitenkin pelkoja ja olin jopa nähnyt ahdisvaaa unta Suomeen liittyen. Mietin, miltä Suomessa tuntuu olla? Palaanko takaisin samaan olotiaan, missä olin ennen matkaa? Miten tulen taloudellisesti toimeen pidemmällä tähtäimellä? Jämähdänkö Suomeen, enkä pääse enää jatkamaan reissaamista? Tunne, että nyt olisi aika palata Suomeen ja toteuttaa syntynyt visio julkisesta puhumisesta oli todella vahva. Samalla se oli myös pelottava, koska se vaatisi astumista mukavuusalueen ulkopuolelle ja paljon työtä itseni kanssa. Mitä jos epäonnistun, enkä saa pysty johtamaan itseäni toteutukseen saakka? Reissun jatkaminen esimerkiksi Indonesian surffirannoille tuntuisi mukavalta, helpolta ja turvalliselta ratkaisulta. Olin kuitenkin onnistunut rauhoittamaan mieleni, enkä jäänyt pohtimaan näitä epävarmuuttaa herättäviä ajatuksia pitkiksi ajoiksi. Ilokseni pystyin visioni toteuttamaan ja se onnistui lopulta hienosti. Syntyi Syvänmielensukeltaja-sivusto ja pidin ensimmäisen puheeni.

Laskeutuminen alas sujui kelpo kelissä ja näin nyt vuonon ilman sumua. Näkymät olivat todella lumuovat. Mielessäni oli kuitenkin pilviä. Olin tajunnut lukeneeni erään sopimuksen huolimattomasti ja myös kirjanpidon tila alkoi yhtäkkiä huolettaa, kun mieleni yhdisteli saamiani viestejä Suomesta. Se autuus mikä oli useita päiviä vallinnut katosi. Uppoiduin ajatuksiini ja mietin pääni puhki eri skenaarioita. Pari päivää taistelin, ennen kuin sain mielini tasoittumaan asioiden suhteen. Myöhemmin selvisi, että olin saanut asiat mielessäni paisumaan, eivätkä asiat edes olleet, niin kuin olin kuvitellut. Hyvä oppitunti siitä, kuinka turhaan mietimme asioita, jotka eivät ole tärkeitä juuri sillä hetkellä ja kuinka ilman riittävää tietoa, saatat keksiä todella vääriä selityksiä asioille.

Seuraava päämääräni oli kuumalähde. Se olikin lähes täydellinen. Vuolaan virran ja rehevien vuorenseinämien katveessa oli viihtyisä mukavan lämmin allas, jossa sain rentoutua omassa rauhassani. Jokeen pystyi myös kastautumaan, joten kylmä-kuumahoito oli helppo suorittaa luonnon vesissä.

Viimeinen ilta vuorilla oli haikea. Olisi ollut vielä hieno jatkaa samoilua, mutta toisaalta tunsin vaelluksen olevan ohi. Olin kokenut niin hienon seikkailun, ensin porukalla ja sitten yksin. 28 päivää vaellusta. 20 päivää kaverien kera, 8 päivää omillaan. Varmasti yksi elämäni parhaista kuukausista. Luonto, ihmiset ja visiot, olivat paljon enemmän, kuin olin osanut Himalajan vaellukselta odottaa. Viimeinen ilta kului höpötellessä polulla tapaamani latvialaisen ex-asianajajan kanssa. Satuimme samaan majataloon ja tulimme hyvin juttuun, jakaen kokemuksia siitä, kun elämä on muuttumassa, mutta ei oikein tiedä mihin tie on viemässä.

Seuraavana päivänä otin bussikyydin Pokharan kaupunkiin, johon myös kaverini olivat menneet. Kämppikseni Simon olikin vielä siellä. Hengailimme pari päivää, käyden yhdessä syömässä ja ulkoilmaelokuvateatterissa iltaisin. Sitten lähdimme yhdessä bussilla kohti Kathmanduta. Simon suuntaisi kotiin Hollantiin ja minä saisin toivottavasti tavarani takaisin. Sen jälkeen suuntaisin Lumbiniin, Buddhan synnyinkaupunkiin kymmenen päivän meditaatiokurssille, jossa olisi ennakkotietojen mukaan varsin askeettiset olot. Seuraavassa kirjoituksessa viimeiset Nepalin tapahtumat ja sitten onkin aika hypätä siihen, kun ostin jälleen uuden menolipun Intiaan.

PS. Vielä on laskematta, kuinka paljon tuli yhteensä kilometrejä ja nousua/laskua...melko paljon, oletan. :D

- Turkka

.