Uusi-Seelanti: Auckland, Great Barrier Island, Hobittila ja Mount Maunganui

Amerikan retken muistelu on vielä kesken, mutta tuuppaan tähän väliin tuoreempaa tarinaa Uudesta-Seelannista. Tämäkin reissu tuli vähän yllättäen, vaikka Uuden-Seelannin valloitus on ollut suunnitelmissa jo pitkään. Luvassa siis tarinaa, kuvia ja videoita hienolta matkalta. :)

 

Jälleen veljeni ilmoitti, että nyt löytyy halvat lennot. Kuukausi oli pisin aika jonka tarjouksella sai, mutta hinta oli kohdillaan ja totesin, että lähden tarkastamaan maan. Jos innostun niin voin vuoden working holiday -matkan toteuttaa myöhemmin. Ajattelin myös, että parempi mennä edes lyhyeksi aikaa, kuin olla käymättä koskaan. Eihän sitä tiedä, kuinka paljon omalle kohdalle elon päiviä suodaan.

Lensin Tukholman kautta Qatariin ja sieltä lähes kuusitoista tuntia Aucklandiin. Lähdin Tampereelta maanantaina kello 10 ja olin Aucklandin keskustassa keskiviikkona aamukuudelta. En osaa koneessa kunnolla nukkua, joten olin väsynyt itse matkustamisesta ja yhdeksän tunnin aikaero vaatii toki oman veronsa.

Punkkasin Aucklandissa pari yötä hostellissa. Eka päivä meni lähinnä nukkuessa ja toisena päivänä järjestin lauttaliput Great Barrier Island -saarelle. Sain siitä vinkin työkaverilta ja se oli helppo tapa päästä vaeltamaan. Hankin retkimuonaa, kaasupullon retkikeittimeeni ja olin valmis ensimmäiselle vaellukselleni Uudessa-Seelannissa. Tämä oli yksi isoista unelmistani ja oli erittäin kutkuttavaa, kun sellainen oli kohta toteutumassa.

Ajan kuluksi kävin myös katsomassa toiseen maailmansotaan sijoittuvan Dunkirk elokuvan hostellin vieressä sijainneessa Imax-teatterissa. Elokuvaa on kehuttu paljon, mutta horteisessa tilassani meinasin välillä nukahtaa, joten kovin suuresti se ei minua säväytttänyt.

Great Barrier Island on noin neljän tunnin matkan päässä Aucklandista. Lautta kulkee saarelle kolmena päivänä viikossa ja se ei ole mikään kovin suosittu turisti kohde. Saarella asuu vajaat 800 asukasta. Satamassa oli niin sumuista, että kapteeni ilmoitti heti alkuunsa, että matka kestää hiukan pidempään. Hiljalleen sää selkeni ja keli oli tyynen aurinkoinen. Näimme kymmenien delfiinien parven ja myös valaan pärskeitä eteeltä. Lautta hidasti valaan luona ja tutkailimme hetken aikaa, tuleeko parempia bongauksia. Lautalla tutustuin saksalaiseen pariskuntaan, jotka ovat asuneet Uudessa-Seelannissa jo 15 vuotta. Lokakuussa he muuttavat saarelta ostamaansa mökkiin. Reppureissaajina itsekin, he tarjosivat kyydin vaelluspolun alkuun. Kyydin olinkin toivonut löytäväni lauttamatkan aikana, joten tämä sopi erittäin hyvin.

Saarella on kaksi maksullista varaustupaa, joihon pitää varata majoitus. Tämä onnistui kätevästi netissä. Päätin kiertää saarelle tehdyn reitin, jonka varteen mökit oli sijoitettu. Tosin paluukyyti pitäisi myös löytää ja saaren päätien varteen olisi hyvä päätyä, joten saksalaiset suosittelivat eri reittiä. Jätin asian hautumaan.

Heti muutaman kilometrin jälkeen tulin kuumalle lähteelle, jossa otin pienen kylvyn. Tämän jälkeen jatkoin matkaa ja matka mökille olikin melkoista taaperrusta raskaan rinkan kanssa. Nuosua päivän aikana tuli reilut 500 metriä ja välillä polku sahasi ylös ja alas. Ensimmäisen yön mökki oli siis korkealla ja aurinko alkoi jo laskea mereen, kun vielä odottelin, koska portaat loppuvat ja löydän mökin. Vihdoin viimein mökki löytyi ja siellä oli mies, joka oli tullut samalla lautalla. Mökki oli kylmä eikä siellä ollut kaminaa, mutta varsin uudehko ja siisti se oli muuten. Näkymät ovat hyvällä säällä mahtavat, mutta nyt oli melko pilvistä. Pimeä tuli jo kuudelta, joten sinnittelin heräillä ysin nurkille, jotta saisin rytmin kohdilleen.

Seuraavalle päivälle luvattiin sateita ja otinkin aamun rauhassa, kun matkaa seuraavalle mökille ei ollut paljon. Heti alkuun oli nousu saaren huipulle 627 metriin. Hiki tuli ja perillä kohtasin sumuseinämän. Odottelin 20 minuuttia, mutta sää ei tuntunut selkiytyvän. Lähdin portaita alas, kunnes hetken kuluttua selkeni. En ollut varma johtuiko se siitä, että olin laskeutunut alemmas, mutta juoksin kuitenkin takaisin huipulle. Työ palkittiin ja näin maisemet koko komeudessaan. Jatkettuani matkaa alkoi jonkun ajan päästä sataa ja vaihdoin kuravaatteet päälle. Ukkosti ja rakeitakin satoi, mutta se ei menoa haitannut. Pian taivas taas aukeni ja keli oli hieno. Luonto oli todella kaunista ja viidakkoinen joenuoma oli kuin unelma. Kävin pulahtamassa joen raikkaassa vedessä. Tällä kertaa tuvassa oli myös kamina, joten fiiliksen vuoksi tein tulen ja kuivattelin vaatteet.

Tapaamani mies vaelsi saman reitin ja oli järjestänyt kyydin reitin loppuun, joten päätin tarttua tähän tilaisuuteen. Viimeinen päivä oli tiukka, kun en tiennyt tarkalleen kauan kävely kestää. Taas oli nousua ja laskua. Ehdin kuitenkin hyvin ja kerkesin vielä loikoilemaan kuumassa lähteessäkin. Lauttamatkalla oli tälle kertaa merenkäyntiä, mutta onneksi vatsaa ei pahemmin kouristellut.

Aucklandissa pohdiskelin mihin seuraavaksi suuntaan. Intiassa tapaamani suomalainen Henna oli kutsunut luokseen kyläilemään Mount Maunganuihin. Sinne löytyi hyvät bussiyhteydet, mutta Hennalla oli seuraavana päivänä menoa, joten piti keksiä ohjelmaa välipäivälle. Taru sormusten herran kuvauslokaatio Hobittila oli sopivasti huudeilla, joten päätin lähteä sinne, kun olin vahvan suosituksen saanut vierailla siellä.

Hobittila yllättikin täysin. Sen vaikutus minulle oli paljon enemmän kuin osiensa summa. Kirjoitin vierailusta jo Facebookiin, joten lainaan tuota päivitystä.

”Eka perus jutut. En yhtään ihmettele, että kyseinen paikka valittiin lokaatioksi. Todella kauniit kukkulat ja en ole ennen vastaavaa maastoa nähnyt. Palvelu oli hyvää, paikat kunnossa ja todellakin vierailun arvoinen paikka, jos ylipäätänsä leffalokaatiot kiinnostaa. Hommaan on panostettu, eikä tuntunut rahastukselta. Rihkamakaupassa voi kyllä halutessaan pulittaa varsin tökeröistä esineistä melkoisia summia. 👍

Kun bussi lähti Matamatan keskustasta kohti Hobbittonia, laitettiin pyörimään Peter Jacksonin tervehdykset ja kohtauksia tulevista maisemista. En varsinaisesti tuosta kulisseissa pyörimisestä vaikuttunut, mutta se symboliikka, mitä tuollainen paikka ilmentää mulle, laittoi silmät hikoilemaan kovasti. Onneksi oli hyvä keli ja arskat päässä pystyi hiukan peittelemään sitä jatkuvaa vetistelyä. 😂

Tolkien on luonut maailman ja tarinan, mikä on koskettanut miljoonia ihmisiä vuosikymmenten aikana. Se on sitten lukuisten tekijöiden panoksella siirtynyt elokuviksi ja tarjonnut jälleen suuria tunteita katsojille.

Tuo tunteiden herättäminen on se mikä liikuttaa meikää. Kun joku osaa luoda jotain, mikä uppoaa syvälle ja inspiroi. Tämäkin saaga käsittelee elämää varsin monipuolisesti ja pureutuu isoihin teemoihin. Tuolla purkautui varmaankin arvostus ja ihailu niitä kohtaan, ketkä toimillaan mahdollistavat toisille näitä elämyksiä ja tarjoavat lohtua vaikeisiin hetkiin.

Tällä pienellä visiitillä sain siis kokea sen tärkeän fiiliksen, kun maailma on hyvää ja kaunista. ❤️”

Samana iltana matkustin Henna luo ja sain oman huoneen, autotallin. :) Hennalla oli vapaa seuraavana päivänä, joten päätimme lähteä kipuamaan läheisellä vuorelle. Naapuriin oli muuttanut suomalainen Elisa, joten kävimme kurkkaamassa, mitä hänellä oli ohjelmassa. Elisa lähtikin mukaamme ja päivästä tuli varsin hauska. Illalla menin Elisan ja hänen kavereidensa kanssa kiipeilemään, jonka jälkeen kävimme syömässä intilaisessa ravintolassa. Oli hauska tutustua reissaajiin, jotka ovat asettuneet työskentelemään Mountiin.

Vierailu venähti lopulta neljään päivään, kun oli niin mukavaa. Rentoa hengailua kauniissa maisemissa ja jutustelua ihmisten kanssa. Tällaiseen tunnelmaan jää helposti kiinni, enkä yhtään ihmettele, kuinka niin moni on päätynyt jäämään Mountiin. Minun oli kuitenkin aika jatkaa matkaa ja jättää Mountin leppoisa kupla taakseni.

On kiva huomata, kuinka joidenkin kanssa synkkaa hyvin ja kanssakäyminen on niin välitöntä, vaikka toisaalta toista ei oikeastaan tunne ollenkaan. Tapasin Hennan ensimmäisenä iltana Goalla Aasian reppureissullani. Hengailimme pari päivää, kunnes Henna jatkoi matkaansa ja minä jäin vielä Goan rauhaan. Emme ole sen jälkeen muutamaa viestiä enempää olleet yhteydessä, mutta kun Henna huomasi, että tulen Uuteen-Seelantiin, toivotti hän minut tervetulleeksi kyläilemään. Tällaiset jutut ovat ehkä hienoimpia reissatessa. Saa nauttia jonkinlaisesta kotoisesta turvasta kaiken säätämisen keskellä. Lämmin tunnelma ja aito kohtaaminen tarjoavat paljon iloa ja rauhaa.

San Francisco, Lake Tahoe ja Reno

Uusi matka Uuteen-Seelantiin lähestyy ja sen innoittamana koitan saattaa matkablogin ajantasalle. Amerikan retki jatkuu San Franciscosta. Oli kiva palata tunnelmiin kuvien ja videoiden välityksellä. Uskomatonta, mitä kaikkea onkaan kokenut ja silti se jo kuudessa kuukaudessa niin helposti unohtuu.

Eka yö Airbnb:n kautta oli takana. Kovin montaa tuntia en nukkunut "asuntolassa" ja lähdin Losin pimeitä katuja tallustamaan kahden kilometrin matkaa kohti bussiasemaa. Jälleen joutui kohtaamaan mielen pelkoja, kun autioilla kaduilla tuli vastaan kodittomia, jotka kömpivät esiin teltoistaan ja sivukujien syvennyksistä. Eihän siinä mitään uhkaavia kohtaamisia tullut, mutta luonnostaan tällaiset tilanteet tuovat kaikenlaisia uhkakuvia, lähinnä varmaan elokuvien ja tv-sarjojen ansiosta.

Bussilippu San Franciscoon oli varsin edullinen. Kuuden tunnin kyyti Megabusilla taisi maksaa 11 dollaria. Hippikylässä odotti taas reilun parin kilometrin kävely, mikä olikin hyvä tapa nähdä paikkoja. Olin varannut pari yötä hostellista ja sainkin heti tuntumaa kaupungin kukkoloihin, kun hostelli oli keskellä mäkeä. Ekana iltana ei sen kummempaa tullut duunailtua. Kävelin pohjoisrannalle, josta löytyi mm. merileijonien makuusijat. Yllätyin, kuinka puoli tuntia kului hetkessä, kun seurasin näiden veikkosten eloa.

Seuraavana päivänä päätin lähteä katsastamaan The Golden Gate Bridge -sillan, joka on tietysti kaupungin tunnetuin maamerkki. Matkaa kertyi yhteen suuntaan kymmenisen kilometriä ja päivä menisi talsien kukkuloita ja rantoja. Keli oli hyvä, joten oli mukava ihastella siltaa ja kaupunkia sillalta. Kun googlailin tietoa sillasta, törmäsin dokkariin, jossa oli seurattu vuosi siltaa ja sen itsemurhahyppyjä. Aihe oli niin mielenkiintoinen, että illalla vuokrasin The Bridge -dokkarin netistä. Se oli hyvin tehty, antaen paljon ajattelemisen aihetta elämästä ja kuolemasta. Sillalla partio vartijoita, jotka pyrkivät ehkäisemään hyppyjä, mutta joka vuosi noin 30 henkilöä hyppää elämänsä viimeisen kerran.

 

Ennen siltaa oli pieni kansallispuiston warming hut -kahvilarakennus, josta löytyi niin kauniskantinen mukavan inspiroiva vihko, että paluumatkalla päätin sen poimia kyytiin. Muutamalla sivulla oli varsin oivaltavia ajatelmia matkustamisesta.

Hostellilla mainostettiin erilaisia illanviettoja reissajille ja päätin osallistua ensimmäiseen, joka tarjolle tuli. Siihen sisältyi ruokailu kiinalaisessa ravintolassa, stand upia ja sen jälkeen vielä baari/klubi. Hinta oli 15 dollarin luokkaa, joten lähes ilmaista, vaikka ruoka ei erikoisempaa ollutkaan. Tutustuin muutamaan uuteen ihmiseen ja oli hauska nähdä stand up -esitys. Kohtuullisen hyvin pysyin jutuissa mukana, vaikka joka sanaa ei ymmärrä ja osa vitseistä vaatii varsin hyvää tuntemusta paikallisista asioista. Esityksen jälkeen menimme klubille, mutta se ei oikein vaikuttanut omalta paikaltani ja parin jätkän kanssa menimme kurkkaamaan kulman takaisen pianobaarin. Siellä olikin kova meno, kun kaksi pianistia soittivat kimpassa yleisön toiveita. Ei sitäkään kauaa tullut kuunneltua ja hostellin punkka kutsui.

Perjantai-iltana oli tarjolla Beer Olympics, eli erilaisia kaljapelejä joukkuekisoina, eli halpa humala reissaajille. En ole oluen ystävä ollenkaan (korvasin oluen viinillä), mutta halusin nähdä millainen meininki tällaisessa kokoontumisessa oikeasti on, kun elokuvissa ja tv-sarjoissa tällaiset kuuluvat bilekohtausten huveihin. Kolmen hengen joukkueeni koostui nuoresta parista, jonka herra otti kisat hauskan tosissaan.

Yllätyin, kuinka hauska illasta muodostui. Ihmisiin oli helppo tutustua ja kämppikseni hostellilta tuli myös myöhemmin mukaan. Hän oli ollut päivällä työhaastattelussa ja oli hieno nähdä, kuinka innoissaan tämä nuorukainen oli siitä, että saattaa päästä töihin sähkömoottoripyöriä kehittävään yritykseen. Bondasimme myös sen johdosta, että hän oli välilaskulla Helsinki-Vantaan kentällä ihastunut suomalaiseen tyttöön. Hän haastoi eräässä baarissa pari jätkää biljardimatsiin ja kävin itsekin pari palloa pussittamassa. Lopulta kuitenkin hävisimme. Kaverini alkoi olla hiukan väsynyt ja saatoin hänet hostellille, mutta kävin vielä itse fiilistelemässä pianobaarin tunnelmaa.

Sunnuntaina pelattiin amerikkalaisen jalkapallon finaali Super Bowl. Olen välillä seurannut jenkkifutista varsin innokkaasti ja katsellut jo monena vuotena finaalin, valvoen koko yön ansianmukaisten eväiden kera. Nyt pääsin katsomaan matsin päivällä. Ajatukseni oli mennä seuraamaan ottelua johonkin baariin, kenties sellaiseen missä on bbq-buffetti. Sopivaa en kuitenkaan löytänyt ja kun olin baareja kolunnut, päädyin hakemaan eväät Mäkkäristä ja katsomaan matsin hostellin tv-huoneeseen kämppikseni kanssa. Ottelusta tuli lopulta yksi kaikkien aikojen jännittävimmistä ja oli hienoa todistaa se lajin kotimaassa.

Pörräilin paljon kirjakaupoissa, joissa vietän helposti tunnin parikin. Pyrkimykseni on olla ostamatta tavaraa kannettavaksi, mutta pari tarjouskirjaa olivat niin mielenkiintoiset, että ne päätin ottaa. Toinen kertoi ihmisten erilaisista ns. järjettömistä projekteista, kuten kävellä Amerikan halki, pyöräillä Englannista Tyynelle valtamerelle, valmistaa ateria jokaisesta maasta ja matkustaa maailman jokaiseen valtioon. Toinen taas kertoi ameikkalaisen miehen tarinan, joka lopetti rahan käyttämisen 2000-luvun alussa. Inspiroivia ja ajatuksia herättäviä kirjoja molemmat. Halusin myös päästä kylpemään ja löysinkin kivan japanilaisen kylpylän. Tunnelmallinen paikka, kylmä- ja kuuma-allas, sauna ja höyrysauna, lepotilaa ja rauhaa. Sielläkin hujahti neljä tuntia tuosta vain kehon ja mielen levätessä.

  Olin vaihtanut hostellia ihan vain vaihtelun vuoksi ja viettäntyt reilun viikon San Franciscossa. Oli aika jatkaa matkaa ja päädyin ottamaan Airbnb:n Lake Tahoelta. En tutkinut tarkkaan miten sinne pääsee ja muutenkin luin ilmoituksen varsin ylimalkaisesti, yllättyen jutusta jos toisesta. Bussilla ei päässyt suoraan Lake Tahoelle, mutta toinen isännistäni lupasi hakea minut läheisestä Truckeen pikkukaupungista. Minulla oli Megabus-lippu Renoon, mutta jouduin ostamaan Greyhound-lipun, jotta voin palata Renosta takaisin päin Truckeen kylään.

Pientä säätöä siis, mutta ei hätää. Kun saavuin aamulla bussille, en alkuun ymmärrä, miksi rinkkani ei kelpaa tavaratilaan. Hetken kummasteltuani hahmotan kokonaisuuden. Renon nurkilla sataa lunta ja kuljettaja ei halua ajaa Sacramentoa pidemmälle. Pääsen siis halutessani puoleen matkaan, mutta en Renoon saakka. Mielessäni käyn toki läpi sen tuohtumuksen, että kyllähän ne bussit lumisateessa kulkee ihan hyvin. Googlaan mitä Greyhound tarjoaa ja tunnin päästä lähtee sopivasti bussi, mihin ehdin kävellä ja sillä pääsen suoraan Truckeen. Lippu tosin maksaa lähes 50 dollaria.

 

Lunta tosiaan sataa matkalla, mutta bussi saapuu Truckeen ajoissa. Laitan viestiä isännälleni ja hän ilmoittaa olevansa myöhässä, parin viestin jälkeen selviää, että paljon myöhässä. Lopulta hän 1,5 tuntia noutaa minut . Lumimyrskyn takia Lake Tahoelle johtavat pikkutiet ovat huonossa kunnossa, mutta onneksi on maasturi, kuten näillä huudeilla tuntuu olevan lähes kaikilla.

Nick on 26-vuotias ja juttelemme matkalla mm. Trumpin islamilaisia maita koskevasta maahantulorajoituksesta. Hän ei ole fanaattinen kannataja, mutta pitää Trumpin linjaa hyvänä. Keskustelu sivuaa myös aselakeja ja kohteliaasti kerron, että eurooppalaisesta näkökulmasta moni asia tuntuu oudolta. Toki myös myötäilen sopivasti, jotta keskustelu soljuu mukavasti. Tällaisissa kohtaamisissa oppii paljon uuttaa ja kuulee näkökantoja, joita ei osaa itse ajatella.

Majapaikkana yllättää mm. sillä, että löytyy kissa ja petini on olohuoneen sohva. Kaikki tämä kyllä käy ilmi Airbnb:n ilmoituksesta, mutta tutustuin siihen varsin ylimalkaisesti. Onneksi kissa ei aiheuta allergisia reaktioita ja tulevien neljän päivän aikana rapsuttelen kissaa paljon, mitä en ole allergiani vuoksi koskaan erityisemmin tehnyt. Paul on myös 26-vuotias. Kaverukset pitävät erityisen paljon pilvestä. Itse en siihen ole ihastunut, mutta eipä poikien harrastus minua haittaakaan.

Olin ajatellut lasketella Lake Tahoella. Luulin, että siellä on yksi laskettelukeskus, mutta niitä onkin kahdeksen. Lähellä on yksi, mutta kelit eivät ole parhaat, lisäksi hissiliput ja laudan vuokra ovat varsin kalliit. Pojat käyvät välillä töissä. Minä katselen kämpillä Netflixiä. Yhtenä iltana lähdetään kivaan pikku baariin/panimoon. Sieltä jatkamme heidän kämpilleen. Pelataan huojuvaa tornia, sätkä palaa ja on todella hauskaa. Italiailaisista sukujuuristaan erittäin ylpeä Paul kokkaa yöllä amerikkalaisen klassikkoaterian mac'n'cheesen omaan maistuvaan tyyliinsä. Pääsin myös Paulin vetämälle joogatunnille, mikä oli siisti juttu monessa mielessä. On aina mielenkiintoista nähdä erilaisia joogasaleja, opettajia, tyylejä, erityisesti nyt, kun olin sellaisen vieraana.

Ensimmäinen kunnollinen Airbnb-kotimajoitus oli nyt koettu. Tykkäsin poikien vieraanvaraisuudesta ja siitä, että pääsin mukaan heidän arkeensa. Opin myös sen, että pitää tutkia ilmoitukset huolellisemmin, jottei tule turhia yllätyksiä. Toisaalta tämä vierailun kautta ymmärsin todella, kuinka kivoja seuralaisia kissat ovat, etten välttämättä saa mitään allergisia oireita ja voin nauttia eläimen hellimisestä. Yllätyin jälleen myös siitä, kuinka hyvin eri tilanteisiin sopeudun. Vaikka introvertti olenkin, niin nautin uusista kohtaamisista ja pystyn hyvin asumaan myös toisten nurkissa hetken aikaa. Toki tämän olen huomannut matkoillani ennekin, mutta vieraiden ihmisten olohuoneen sohvalla punkkaamine oli minulle uusi juttu. Suomessa sitä tuntee itsensä joskus varsin jöröksi, mutta Amerikan retki kokonaisuudessa osoitti, kuinka sosiaalinen puoli on minussa vahvana. Isännät pitkin matkaa nauttivat keskusteluista kanssani ja kuuntelivat mielenkiinnolla tarinoita elämästäni ja matkoistani.

Olin tutkinut vuokra-autojen hintoja ja Renosta (Nevada) saa autoja noin 20% edullisemmin kuin Kalifornian kaupungeista. Pohdin jopa kolmen tai neljän viikon vuokraa ja pitkää road trippiä kohti pohjoista. Paul oli sopivasti lähdössä hakemaan tyttöystäväänsä Renon lentokentältä, mikä sopi minun suunnitelmiin loistavasti. Reno on melko pieni kaupunki ja lentokentältä on hotelleihin ilmaiset kyyditykset. Renossa kasinohotellit ovat yhtä edullisia kuin Airbnb:t, joten päätän ottaa pari yötä hotelliin, levätä hiukan, pestä pyykit ja pohtia auton vuokraamista tarkemmin. Edessä oli asioiden selvittelyä ja budjettilaskelmia, mutta myös kutkuttavaa jännitystä siitä, miten seikkailuni jatkuu.

Videosta saikin jo hiukan esimakua tulevasta. Seuraavassa postauksessa siis road tripin fiiliksiä tarkemmin.